Yokohaman Ekiden

Naisjoukkue sai yllätyskutsun Yokohaman Ekideniin, joka ilmeisesti kärsi veren vähyyttä vielä pari viikkoa ennen kilpailua. Kyseessä oli ”Yokohama Ekiden Final”: Yokohamassa juostiin Ekiden nyt viimeistä kertaa. Edellisvuosien tuloksia katsellessa kävi kyllä selväksi, että olemme joutumassa itsellemme liian kovaan seuraan. Paikan päällä lehdistötilaisuudessa myös ilmeni, että järjestäjillä oli alkuperäisenä tavoitteena koota finaaliin vain aikaisemmin kilpailun voittaneita joukkueita. Norja ja Etiopia eivät kuitenkaan olleet vastanneet kutsuun. Itse kisassa kävi, kuten ennakkoon ounastelimme, mutta se ei laimenna Japanin kokemuksemme hohtoa: nousevan auringon maassa juoksijatar on kuningatar.

Suomen kuningattaret valmiina Yokohaman Ekideniin.

Emme ole koskaan ennen kokeneet moista vieraanvaraisuutta: joka puolella oli hymyileviä järjestäjiä huolehtimassa tarpeistamme. Kisajärjestelyt olivat viimeistä piirtoa myöten mietityt. Olisi kyllä saanut olla melkoinen sankari, jos olisi esimerkiksi onnistunut pääsemään väärälle vaihtopaikalle menevään bussiin. Oikeastaan kaikenlainen erehtyminen oli tehty käytännössä mahdottomaksi. Opimme nopeasti myös olemaan paikalla aina noin kymmenen minuuttia ennen sovittua aikaa – emmehän halunneet huolestuttaa huoltajaamme Akia (naisen nimi Japanissa muuten). Kyseessä oli japanilaisille arvokilpailu, ja saimme tuntea itsemme todella arvokkaiksi.

Parhaasta yrityksestämme huolimatta muut joukkueet karkasivat matkan päähän. Tavoittelimme kuitenkin katkeamatonta viestiä maaliin saakka, ja onnistuimme tavoitteessamme. Tasukin (viestikapulana toiminut nauha) vaihdon täytyi sääntöjen mukaan tapahtua viimeistään 20 minuuttia ensimmäisen joukkueen vaihdon jälkeen.

Viimeisenä juokseminen ei ole koskaan kivaa, mutta itselläni ainoat hieman alavireiset fiilikset olivat ne muutamat minuutit vaihtoa odotellessa, kun muut joukkueet olivat jo menneet. Nämäkin tunteet tulivat vain omasta sisimmästä, sillä muuta syytä alakuloon ei ollut. Jokainen katsoja vaihtoalueella pysyi hievahtamatta paikoillaan, kunnes Suomenkin joukkue saapui, ja meteli oli melkein yhtä kova kuin kärkijoukkueen Japanin vaihtaessa. Saatuani tasukin Sarilta asema kilpailussa oikeastaan unohtui. Koko kymmenen kilometrin matka oli täynnä kannustajia, jotka taputtivat ja huusivat, salamavalot välkkyivät, videokamerat surrasivat... Vaihdon lähestyessä kannustus vain yltyi, vaikka ero kärkeen oli kasvanut minuuttitolkulla. En usko juostessani kokevani enää samanlaista fiilistä, koska maratonkisoista poiketen tämä kannustus osoitettiin henkilökohtaisesti minulle.

Kokemuksemme Japanissa teki meistä kaikista Japani-faneja tällä lyhyelläkin reissulla. Kuin pisteenä i:n päälle, hotellilta kotimatkalle lähtiessämme ulos kerääntyi hymyileviä vilkuttajia suuri määrä, sekä kisaorganisaatiota että hotellin väkeä.

Suomalaisilla oli tukenaan paikallisia kannustajia(!).
Iki-iloinen Suomi-fani sai Muumilleen kisanumeron.

- SannaK

P.S. Haastatteluissa oli muuten mukava kertoa, että Suomessa on Japanin juoksijoiden suuria faneja.