Raaston haastattelussa Tuomas "Sääri" Jokinen

Pitkästä aikaa - raasto.comin haastatteluissa uusi haastattelu. Tällä kertaa kyseessä on "itsehaastattelu", jossa Tuomas Jokinen kertoo kuulumisiaan. Tiukkaa tavaraa kestävyysjuoksun raastavammasta puolesta. Tuomas, the floor is yours:

Vuodesta 2006 vuoteen 2007

Ovet oikeustieteelliseen eivät auenneet, joten edessä oli siis vuosi täysipäiväisenä juoksijana. Ihan kaikki, jos mikään, ei kuitenkaan mennyt niin kuin piti…

Viimeisen 5 kuukauden aikana sanonta: ”Urheilija ei tervettä päivää näe”, on tullut todistettua jo ihan korkojen kera. Lokakuun lopulla alkaneet akilles- ja siitä jatkuneen kantapäävaivan takia valmistautuminen kauden päätavoitteeseen, EM-maastoihin, meni pieleen, jonka seurauksena myös itse kisoista oli tuotavana vain 14. sija. EM-maastojen jälkeen tilanne rauhoitettiin ja vedin 3 viikkoa vain vesijuoksua ja kuntopyörää, siinä toivossa, että tammikuuhun mennessä jalat olisivat juoksukunnossa. Koska korvaavatkaan eivät kantapäätä rauhoittaneet, jouduin turvautumaan kortisonipiikkiin tammikuun Etelä-Afrikan Dullstoomin korkeanpaikanleirin lähestyessä.

Leirillä kaikki sitten näyttikin paremmalta ja kantapäävaivatkin olivat rauhoittuneet ja sopeutuminen korkeaan 2000m ilma-alaankin oli toteutunut. Ihanuutta kesti puolitoista viikkoa, jonka jälkeen sairastuin leirillä vallinneeseen mahatautiin. Kuumeen kolkutellessa 40C päätimme valmentajani kanssa aloittaa antibioottikuurin, joka sitten tehosikin nopeasti. Alku otettiin varovasti ja treenasin viikon verran ihan vain omia tuntemuksia kuunnellen. Loppuviikosta leirillä oli tiedossa oman porukan leirikisa. Koska kovaa vauhtia oli tiedossa halusin varmistaa olevani valmis raastoon ja tein kahta päivää ennen kisaa puolikovan harjoituksen kiihtyvänä 12km:na. Olo oli hieman voimattomampi kuin normaalisti mutta sain vedettyä treenin hyvin läpi, ja koska yösykkeetkin olivat palanneet takaisin alas arvelin olevani valmis tekemään oikein kunnon treenin.

Olin väärässä. 10km leirikisassa noutaja tuli vastaan ja puolet matkasta oli pelkkää raastoa. Maaliintulon jälkeen maha heitti volttia semmoista tahtia, että puskaan ehtiäkseen sai omata jo pikajuoksijan ominaisuudet. Kämpille palattuani olin aivan jäässä ja olo oli hirveä. Tankkauksesta ei tullut mitään koska kaikki tuli ulos. Myös kuume nousi jälleen. Kuumeen laskettua parissa päivässä vasemmassa rinnassani alkoi tuntua outoa painetta, joka korostui kyljellä maatessa. Koska tuntemukset eivät kadonneet, ei voinut muuta kuin lähteä autolla 240km päähän Pretoriaan, jossa saisi tarvittavat sydäntestit tehtyä. Testeistä ei onneksi löytynyt mitään mutta lääkärit sanoivat, että sydänlihastulehduksen mahdollisuutta ei hyvistä testituloksista huolimatta voi sulkea pois. Sydämen kanssa ei uskalla ruveta leikkimään, joten 6 viikon leiri piti katkaista jo 4 viikon kohdalla.

Suomeen tultuani minulle tehtiin tarvittavat testit ja koska mitään ei vieläkään löytynyt, aloitin taas treenauksen Liedon lumisilla teillä. Kaksi viikkoa Suomeen tulon jälkeen mahavaivojen johdosta minusta löytyi kampylobakteeri, joka sitten hoidettiin uudella antibioottikuurilla samoihin aikoihin vasempaan pohkeeseen ilmestyi punainen jälki, jolla ei lääkäreiden mukaan pitäisi olla mitään tekemistä kampylobakteerin kanssa. Aluksi luulin, että pohje vähän vain aristelee ja menee parissa päivässä pois, koska jälkikin näytti niin mitättömältä. Koska vielä viikonkin päässä pohje sattui, kävin ultraäänessä, jossa jänteet ja pohje näyttivät puhtailta. Halusin vielä varmistaa asian kunnolla ja kävin vielä urheilulääkärillä, joka epäili pohkeen saaneen iskun ja vaikuttaneen sitä kautta lihakseen. Oli siis pakko yrittää rauhoittaa tilanne ja palata kuntopyörän selkään. Pohje rauhoittui viikossa ja sain jo juostua pienen lenkin ennen helmikuun lopussa alkanutta Portugalin leiriä, johon minun oli tarkoitus lähteä Asikkalan Raikkaan Konstatin Kutilaisen kanssa.

Leirillä sain juostua pari lenkkiä ja pohje kipeytyi taas. Pohkeen haavakin alkoi näyttää vain päivä päivältä pahemmalta. Loppujen lopuksi pohkeessa oli peukalon pään kokoinen kuoppa joka veresti ja reunat olivat hyvin arat. Ei auttanut muuta kuin jälleen kerran tulla maitojunalla kotiin ja Tyksiin ihotesteihin, v*tutuskertoimet vedettiin taas ihan uuteen uskoon. Lääkäri epäili, jotain trooppista bakteeritautia, jonka olisin voinut saada Etelä-Afrikasta, joten tuleepahan sekin leiri maksettua oikein korkojen kanssa. Mitään ei kuitenkaan testeistä löytynyt, mikä kieli lääkärin mukaan siitä, että antibioottikuurit, jotka olin syönyt ennen testejä olisivat auttaneet itse bakteeriin, mutta haavauma pohkeessa oli vielä jälkikorkoja, jonka kanssa ei auttanut muuta kuin odottaa.

Tulppaanijuoksun jälkeisellä viikolla pääsin sitten vähän kokeilemaan juoksua kun haavaan oli muodostunut oikein kunnon rupi, ja ihmeekseni ja ilokseni saatoin vain todeta, että yhtä nopeasti kuin kivut olivat tulleet, olivat ne myös lähteneet. Joko jo pääsisi nautiskelemaan kivuttomista kilometreistä ??? …..

…ei vieläkään. Sitä ehti jo vetää pari lenkkiä tajuttomassa huumassa miettien, että ”ei hitto kyl tää on mun juttu” mutta olisikohan ollut jo neljäs tai viides lenkki kun taas tuo vasen kantaluu ärtyi, vaikka olin ollut lenkkipoluilta pois jo kuutisen viikkoa tai ehkä juuri siitä syystä !?

No, alkukausi on jo pilalla ja loppukausikin enemmän tai vähemmän. Periksi en kuitenkaan anna mutta se on todettava, että mielummin pilaan yhden kauden ”kunnolla” kuin alan kahden-kolmen vuoden ”kestääkö/ei kestä –leikkiin”, tarkoittaen sitä, että suuntana on taas urheiluklinikka ja keskustelut mahdollisesta kantaluun höyläyksestä kun ei tuo näytä edes juoksemattomuudella paranevan.

Mitäs tähän sanoisi ?? …Onpahan tullut ainakin henkistä puolta treenattua!!

Raastamisiin!!!

-Sääri