Matka jatkui – tällä kertaa Singaporessa. Elokuisen Göteborgin EM-maratonin jälkeen minulle tarjoutui tilaisuus edustaa Suomen maajoukkuetta GROE:n maraton-kilpailusarjan toisessa osakilpailussa Singaporessa 3.12.2006. Vastaavanoloisen ikimuistoisen kokemuksen omaavana, Intian Mumbaissa 15.1.2006, oli tietysti helpompi lähteä matkaan. Kokemuksesta on toki hyötyä, mutta silti oli vallitseva tosiasioita, jotka olivat etukäteen tiedossa. Nämä niin sanotut optimitulosta vastaan olevat muuttujat oli vain hyväksyttävä. Palaan näihin muuttujiin myöhemmin. Ehkä niihin tutustumalla muiden on helpompi valmistautua vastaavanlaisiin, eksoottisiin maratoneihin.

Oma palautumiseni EM-maratonista sujui vaihtelevalla menestyksellä. Kaksi viikkoa kisojen jälkeen vasemmassa lonkassa todettiin limapussintulehdus. Juoksut jäivät neljän viikon ajaksi. Vamma parani kohentuneen lihashuollon, hieronnan ja venyttelyn, fysioterapian ja viime kädessä elämäni ensimmäisen kortisonipiikin avulla.

Kahden viikon ehjän treenijakson jälkeen vierailimme viikonloppumatkalla Ruotsissa, jossa osallistuin paikalliseen Hässelbyloppetiin. Matkana oli 10 km, joka taittui ajassa 32.14. Vamma oli siis selätetty ja kunto vakaassa nousussa – hyvä näin. Kaksi viikkoa Ruotsin reissun jälkeen juoksin viimeisen kisan ennen Singaporen maratonia. Matkana oli puolikas Kankaanpäässä, joka taittui ajassa 1.12.25.

Marraskuussa sairastin viikon flunssan, jonka jälkeen ehdin vielä harjoitella kolme viikkoa ennen maratonia. Kunto vaikutti hyvältä – ei ehkä aivan keväisen Lontoon maratonin tasolla, mutta ei varmastikaan kaukana siitä.

Singaporen maraton jatkoi GROE:n tämänvuotista 2006/2007 –maratonsarjaa. Tänä vuonna Suomella oli tilaisuus lähettää matkaan sekä miesten että naisten maajoukkueet. Siispä lähdin naisten joukkueen edustajan, Maija Oravamäen, kanssa reissuun torstain 30.11.2006 alkuillasta Helsingistä Amsterdamiin. Meillä molemmilla oli jo työpäivä alla, joten päivälle kertyisi pituutta. Amsterdamissa oli koneenvaihto ja lento sieltä kohti päämääräämme Singaporea lähti klo 22.00 Suomen aikaa. Lento kesti 12 tuntia, joka on pitkä aika, etenkin kun istuintila on pieni (polvet kiinni edessä olevan penkissä). Siinä pitäisi sitten pystyä nukkumaan rauhalliset yöunet, siispä ne jäivät väliin. Lennon aikana ilmastointi oli erittäin voimakas, joka edistää elimistö nopeahkoa kuivumista. Tästä johtuen juomisesta oli huolehdittava erityisen huolellisesti. Pieni tila ja hankala asento istuessa aiheuttivat sen, että nukuin koko lennon aikana yhteensä noin tunnin. Enempikin olisi riittänyt.

Perillä Singaporessa olimme klo 16.00 paikallista aikaa (klo 10 Suomessa). Meitä oltiin vastassa ison GROE-kyltin kera ja noin tunnin odottelun jälkeen pääsimme lähtemään kohti hotellia. Mukana matkassa oli myös Ukrainan kaksihenkinen joukkue. Matka hotellille kesti noin 30 minuuttia ja kaikki sujui mainiosti. Ulkoilmaan astuessamme saimme kokea lempeän ilmaston ihollamme – olimme pätsissä! Kuumuus ja aivan uskomaton kosteus tuntuivat niin epätodellisilta. Ilma tuntui niin paksulta, että sitä olisi voinut melkein leikata! Ja tässä kelissä tulisimme sitten juoksemaan maratonin 36 tunnin kuluttua...

Koin kaupungin siisteyden ja puhtauden erittäin miellyttävänä asiana. Palmut kasvoivat säntillisinä rivistöinä katujen varsilla tuulessa huojuen, vaaleanpunaista kukkaloistoa riitti silmän kantamattomiin, pilvenpiirtäjät uhmasivat korkeudellaan, ihmisten ystävällisyys ja nöyryys toisia kohtaan ihastuttivat jne.

Hotellilla kirjauduimme sisään klo 18 eli klo 12 Suomen aikaa. Töistä lähdöstä minulla oli kulunut nyt 23 tuntia. Olo oli syystäkin hieman nuutunut, tokkurainen ja päässä huimasi. Olisikohan tunnin yöunilla ollut jotain osuutta asiaan? Lähdimme heti numerot ja muun kilpailuun liittyvän rekvisiitan saatuamme etsimään ruokapaikkaa. Löysimme viihtyisän ravintolan läheisestä kauppakeskuksesta, jossa valitsimme ruoaksi Hainanese Chickenin. Tämä osoittautui oivaksi valinnaksi.

Ruokailtuamme teimme vielä pienen kävelylenkin lähistöllä ennen nukkumaanmenoa. Menin nukkumaan klo 23 eli klo 17 Suomen aikaa... pitkä matka ja nukkumattomuus edellisenä yönä lentokoneessa väsyttivät kovasti. Siitä huolimatta nukkuminen oli levotonta ja torkuinkin tunnin pätkissä klo 03 asti, jonka jälkeen nukuin sikeästi aina klo 7.30 (01.30) saakka.

Nautiskelin runsaan aamiaisen hotellin uima-altaalla, jonka jälkeen menimme kilpailun tiedotustilaisuuteen klo 9. Siellä meidät valokuvattiiin GROE:n viralliset edustusasut päällä. Tutustuimme samalla myös muiden maiden maajoukkuesarjojen edustajiin. Tilaisuuden jälkeen kävimme reilun 30 minuutin lenkillä. Minulla oli sykemittari lenkillä mielenkiinnon vuoksi. Syke nousi melko korkealle heti ensimmäisen 15 minuutin jälkeen ja oli ehkä noin 10-15 pykälää normaalia korkeammalla. Samalla löysimme maratonreitin loppuosan, joka kulki betonikivetyksellä palmujen katveessa meren äärellä. Fiilikset olivat huikeat! Ilma vain tuntui niin uskomattoman hiostavalta. Juoksimme 2 x 2 min + 1 min aukaisut maratonia varten. Reitin varrella olevista tolpista tarkistin vauhdin ja totesin sen olevan 3.40/km – olipa tuskaisen tuntuista! Ja tätä vauhtiako pitäisi huomenna juosta koko reissu läpi? Aurinko ei ollut polttava, mutta +30°C:n lämpö yhdistettynä noin
90%:n kosteuteen aikaansai sen, että olo oli hyvin tuskainen. Miten tässä kelissä voi juosta maratonin ja vielä kilpaa? Forssan Suvi-illassakin on monesti koettu tuskaisia hetkiä, mutta matkana on sentään vain puolikas ilman kosteudesta nyt puhumattakaan. Ja kesällä on kuitenkin useimmiten ehtinyt hieman totuttautua lämpimiin keleihin toisin kuin nyt.

Lenkin jälkeen kävin kylmässä suihkussa. Puolen päivän aikaan oli vuorossa hotellissamme järjestetyt pastajuhlat, jotka saivat kyllä täydet pisteet. Tankkasimme pitkän kaavan mukaan alkuruoista jälkiruokiin. Pastajuhlien ajankohta oli ”normaaleja” pastapartyja aikaisempi. Se oli hyvä juttu, sillä saatoimme tankata reilustikin ennen seuraavan päivän maratonia. Olihan maratoninkin startti normaalia aikaisempi eli klo 6.00.

Loppupäivä sujui pääasiassa lepäillen. Illalla kävimme viemässä omat juomamme läheiseen hotelliin, jossa sijaitsi Singapore maratonin kisakanslia. Sieltä suuntasimme vielä läheisen kauppakeskuksen ravintolaan, jossa nautimme nuudeleita kevyeksi illalliseksi (klo 20).

Ruokailun jälkeen laitoin numerot kisapaitaan ja chipin tossuun kiinni, niin ei sitten tarvinnut enää miettiä niitä aamusella lähtötohinoissa. Oli nukkumaan menon aika... minun oli tarkoitus mennä nukkumaan klo 22 (klo 16 Suomen aikaa), jotta saisin nukuttua mukavasti ennen starttia. Mutta unta ei kuulunut. Pyöriskelin sängyssä ja katselin kuinka kello eteni... viimeiset havainnot minulla olivat klo 2.20, jonka jälkeen nukahdin tunniksi, sillä herätys oli klo 3.30. Reippaana ja pirteänä vaan ylös ja kylmään suihkuun! Maija soitti minulle varmistuksen heräämisestä ja sain kuulla, että hänelle oli käynyt samoin. Aikaeroon on todellakin vaikea sopeutua 1-2 päivässä! Hain meille hotellin aulasta kilpailijoille tehdyt aamiaislaatikot, jotka nautimme klo neljän kahvikupillisen kanssa. Laatikoissa oli mehua ja jogurttia. Lisäksi olimme ostaneet paikallisesta kaupasta vaaleata leipää. Kevyen aamiaisen jälkeen siirryimme ala-aulaan klo 5, johon myös muut maratoonarit (GROE) olivat kokoontuneet. The Greatest Race On Earth –maraton-kilpailussa mukana olevat urheilijat muodostivat kuitenkin vain hyvin pienen osan kilpailun osanottajista, joita Singaporen maratontapahtumassa oli yhteensä noin 30 000. Vuonna 2002, jolloin Singaporen maraton järjestettiin ensimmäisen kerran, mukana oli noin 6000 osanottajaa, joten osanottajamäärän kasvu tämän jälkeen on ollut huikea!

Startti on nurkan takana 

Olo oli melkoisen tokkurainen, sillä kolmen edellisen yön unet olivat jääneet vähiin. Klo 5.10 (23.10) lähdimme joukolla kävellen maratonin lähtöpaikalle, jonne oli noin 500m:n kävelymatka. Ilma oli trooppisen lämmin. Lämpöä oli noin +28°C ja kosteus oli mykistävä. Tunnelma alkoi kohota. Maratonin startti oli hotellin läheisellä sillalla, jonka alle GROE:n juoksijoille oli järjestetty oma oleskelualue (5x30m). Maratonin reitti kulki juuri tämän sillan alta noin 500m ennen maalia. Oma verryttelyni maratonille oli juuri tuo 500m:n kävely hotellilta tähän lähtöalueelle. Tein kävelyn päälle muutaman kevyen venytysliikkeen ja jo oli hiki pinnassa... noin 15 minuuttia ennen h-hetkeä siirryimme sillan alta portaita ylös lähtövaatteen alle. Tunnelma oli huikea! Kello lähestyi klo 6 eli Suomessa oli pian keskiyö, jolloin meidän oli tarkoitus lähteä tekemään parastamme maratonilla!

Startti tapahtui tasan klo 6.00 ja juoksijat säntäsivät matkaan. Juoksijoita tuli ohitseni molempien kainaloiden alta koko tien leveydeltä. Vauhtia oli vaikeaa arvioida, sillä oli vielä pilkkopimeää, joka hämärsi vauhdin tunnetta. Otin lähdön joka tapauksessa hyvin rauhallisesti, sillä olihan minulla muistissa Intian kokemukset tammikuulta 2006. Ja se maraton vasta tuntui pitkältä... Ensimmäistä kilometriä osoittavaa kylttiä en nähnyt, vedin sokkona. Toisen kilometrin aikana kiristin vauhtia hieman, jotta sain edellä juoksevan suuren ryhmän kiinni. Ryhmässä juoksi toistakymmentä naisjuoksijaa minun ja muutaman miesjuoksijan lisäksi. Ohitimme kaksi kilometriä ajassa 7.23. Hiki alkoi puskea läpi. Hyvä juttu, että aineenvaihdunta pelasi. Jo tässä kohdassa huomasin, että tämä kosteushan oli aivan mieletön, sillä aina en hikoile edes saunassa näin paljoa! Juomisen kanssa oli siis oltava hyvin tarkkana, jotta suoritus ei kaatuisi nestevajaukseen. Olin jo ennen juoksua suunnitellut juovani niin paljon, kuin vain elimistö suostuisi ottamaan nestettä vastaan.

Juoksin yhdessä Irlannin Pauric McKinneyn kanssa suurehkon naiskärkiryhmän kannoilla. Vauhti oli erittäin tasaista kuten myös reittikin. Kilometriajat pyörivät 3.42-3.45 välillä. Kolmen kilometrin kohdalla kaadoin ensimmäiset juomat kurkkuuni. Tästä lähtien juoma-asemia oli tarjolla aina 1,5 km:n välein, joka olikin äärimmäisen tärkeä seikka maaliin pääsyn turvaamiseksi. Reitti eteni puistossa autotien vasenta laitaa. Tunne oli sanoin kuvaamaton. Katulamput loivat juoksijoille valoa. Tossujen tasainen läpsytys oli oikeastaan ainoa ääni, joka kantautui ilmoille. Kosteus oli aivan mykistävä! Tätä matkaa tehtäessä vitoseen kului 18.39 (3.44/km). Ilmeistä oli, ettei täältä tulla samaan mitään ilmaiseksi. Kuuden km:n kohdalla yritin epätoivoisesti löytää ensimmäistä omaa juomaani pöydältä - turhaan. Pysähdyin ja etsin, mutta mitään ei löytynyt. Sieppasin muovimukillisen urheilujuomaa, josta suurin osa kaatui silmille ja rinnuksille - näihin pitää osata varautua eikä näistä saa häkeltyä. Ryhmämme kärjessä alkoi tapahtua ja vauhti kasvoi selvästi. 6-7 km:n välillä suuri naisten ryhmä, noin 10 juoksijaa, erkani sekä minusta että vauhtiini tyytyneestä Irlannin juoksijasta. Meidän vauhtimmekin oli kiristynyt ja kilometrit veivät aikaa nyt noin 3.40.

7 km:n paalulla näimme valtavan miesten kärkiryhmän tulevan vastaamme jo reilun kilometrin meidän edellämme. Pikaisesti laskin kärjen juoksevan sellaista 3.10/km –vauhtia. Huh, huh! Näkyi siellä lähellä juoksevan brittienkin edustaja Mark Steinle, jolta löytyy tilastoista niinkin hurja tulos kuin 2.09 vuodelta 2003. Tanskan edustaja, Hans Myding, joka muuten juoksi myös viime vuonna Intian Mumbaissa, tuli vastaamme ehkä noin 45 sekuntia meidän edellämme. 7,5 km:n kohdalla reitti teki täyskäännöksen ja paluu tapahtui saman tien toista laitaa puiston keskellä. Juoksijoita tuli vastaamme tasaisena nauhana. Oli edelleen pimeää. Juoksijoiden vastaantuleva letka tiheni. Juoksijoita oli nyt solkenaan koko tien toisen kaistan leveydeltä yhtenä katkeamattomana nauhana siten, että välistä ei olisi mahtunut kulkemaan. Tunnelma oli huipussaan! Rytmi tuntui helpolta, mutta kuumuus ja kosteus tekivät olosta tukalan. Saavuin yhdessä Pauricin kanssa  kymmenen kilometrin paalulle ajassa 36.58 (3.42/km) eli edellinen vitonen taittui ajassa 18.19 – ja se myös tuntui. Tasainen vauhti tietäisi loppuaikaa 2.36, mutta sellaisia oli tässä vaiheessa turha miettiä. Hieman kymmenen kilometrin jälkeen päivä alkoi hieman valjeta. Keskityin vain mahdollisimman helppoon ja taloudelliseen juoksuun sekä runsaaseen juomiseen. 12 km:n kohdalla olevalta juoma-asemalta en myöskään löytänyt omaa juomaani. Järjestäjien juomat olivat nyt arvossa arvaamattomassa.

Reitti tuli takaisin kaupunkiin noin 13 km:n kohdalla. Etenimme rinta rinnan hyvin tasaisesti 3.45 kilometrejä laputtaen. Alkoi olla jo valoisaa. Muita juoksijoita ei näkynyt. Edellä juosseet naiset olivat karanneet kauas horisonttiin. Pilvenpiirtäjien välissä juoksimme kahdestaan tätä sunnuntaiaamun pitkää lenkkiämme, oli vaikeaa kuvitella olevansa mukana suurella maratonilla. Koti-Suomessa kello oli noin 00.50, kun saavuimme samaiselle sillalle, josta olimme vajaa tunti sitten lähteneet liikkeelle. Kannustusta riitti, kun ohitimme lähtöalueen. Tuhansia juoksijoita odotti omaa lähtö-vuoroaan lyhyemmille matkoille. 15 km:n paalukin jäi minulta siinä kannustuksessa huomaamatta. Etenimme varmasti samanlaisella vauhdilla kuin aiemminkin eli 3.45/km –vauhtia. Noin 16 km:n kohdalla vaihdoimme muutaman sanan Irlannin juoksijan kanssa, esittelimme toinen toisemme ja sovimme yhteisestä vuorovedosta. Kannustus ja tsemppaus oli molemmin puolista ja tarpeen.

Ensimmäiset vaikeudet matkalla alkoivat noin 17 km:n kohdalla. Olo tuntui tukalalta ja jalat raskailta. Silloin minulla kävi mielessä, että mitäköhän tästä vielä tulee. Koskaan ei saisi maratonilla ajatella, että paljonko on vielä matkaa jäljellä, mutta minulla kyllä kävi tässä kohtaa mielessä, että vielä sellaiset 25 km... jouduin antamaan muutaman metrin periksi irlantilaiselle, mutta onnekseni hän ei tässä vaiheessa karannut minulta. Noin 19 km:n kohdalla saimme ensimmäisen juoksijan kiinni ja saman tien kyseinen juoksija alkoikin kävellä ja siirtyi mukavuus-laitoksen puolelle. Taival jatkui ja hikipisarat kirvelivät silmissä. Kahden kympin paalu oli seuraavana vastassa ja kello pysähtyi aikaan 1.14.42 (3.44/km). Toinen kymppi kulutti aikaa 37.44, eli vauhti oli hieman pudonnut. Yhteistyö Irlannin juoksijan kanssa jatkui. Puolikkaan kohdalla saimme kaksi meiltä alussa karannutta kenialaista naisjuoksijaa kiinni, mutta myös he siirtyivät sivuun heidät ohitettuamme. Chip-matto oli asetettu 21 km:n kohdalle (1.18.33), jonka mukaan arvioin puolikkaan väliajaksi 1.18.55. Ihan kohtuullista vauhtia, ajattelin. Viimevuotinen Intian haamuni juoksi rinnallani. Eroa viimevuotiseen olooni Intiassa oli kuitenkin kuin yöllä ja päivällä. Silloin koin jo 15 km:n jälkeen melkoista nestevajausta (iho kananlihalla, ei hikeä). Nyt olo oli tuskainen, mutta hiki virtasi iloisesti ja askeleessa oli edelleen voimaa. Juhan viimevuotisesta Singaporen kirjoituksesta tarkastin hänen väliaikansa olleen 1.14.55 eli noin 4 minuuttia minun väliaikaani nopeampi – kova on ollut aloitus vuosi sitten!

Maraton oli kohdallani alkanut. Jokainen askel oli työläs ja kaikki ylimääräiset koukerot askeleesta olivat karsiutuneet pois. Eteneminen oli taloudellista työstämistä. Tunne elimistössä tämänkaltaisissa olosuhteissa on hyvin erikoinen. Rytmi on normaalia maratonvauhtia hitaampi, intensiteetti ei ole yhtä kova, mutta tuska on silti äärimmäisen kova ja koko ajan läsnä. Se ei helpota missään vaiheessa. Silloin pitää vain raastaa. Ja raastaa. Pysähtyä ei sovi, sillä sen jälkeen ei enää pääse liikkeelle. Vaikka olet kunnossa, niin olosuhteiden johdosta onnistuneellakin suorituksella sinulle kertyy noin 20 sek/km ylimääräistä aikaa suoritukseesi. Ja vastaavasti taas monet kärkijuoksijat, valtaosa afrikkalaisia, juoksevat hyvinkin lähelle omia parhaita tuloksiaan. Toki Singaporessakin suuri joukko kärkijuoksijoista joko keskeytti tai sitten heidän vauhtinsa hiipui tavallisten mattimeikäläisten tasolle.

Siirryimme taas puiston tapaiselle alueelle, jossa alkoi olla ihmisiä kannustamassa. Merikin siinsi taas lähempänä. 22 km:n kohdalla muistin, että kilometriä myöhemmin järjestäjillä piti olla energiageelejä tarjolla. Olo oli sen mukainen, että energiaa olisi tärkeä saada. Sieppasin geelin käteeni juuri 23 km:n paikkeilla ja puristin sen suuhuni. Aiemmin olen kokeillut geeliä kisoissa vain kerran (Turun SM-maratonilla 2004), joten kokemuksia kilpailutilanteessa ei siis juurikaan ollut. Muutamaa hetkeä myöhemmin geelin ottamisesta tunsin kuinka todellakin virkistyin ja piristyin. Samoihin aikoihin saimme jälleen kenialaisen naisjuoksijan kiinni. Hänen vauhtinsa oli melkoisesti pudonnut, mutta kun saimme hänet kiinni, hän jäikin kanssamme juoksemaan vielä melko pitkäksi aikaa. Sain ensimmäisen oman juomapulloni 24 km:n juoma-asemalla ja joinkin sen tyhjäksi viimeistä pisaraa myöten. Juoksimme nyt melko lähellä meren rantaa jälleen palmujen alla kiemurtelevalla rantatiellä. 25 km:n kyltille saavuimme ajassa 1.33.26 (3.44/km) eli edellinen vitonen sujui ajassa 18.44. Pian alkoi myös tulla kärkijuoksijoita vastaan meidän juokseman rantatien ja meren välissä kulkeneella kovahkolla pyörätiellä. Kylläpä kaverit vetivät huikeata karkua näissä keleissä, eroa meihin nyt reilut 4 km... maisemat reitillä vaihtuivat ja oloni koheni. Noin 27 km:n kohdalla saimme seuraavan juoksijan kiinni ja huomasin sen olevan brittien Mark Steinle. Jalat tuntuivat miehellä kramppaavan ja hän joutui pistämään kävelyksi. Kovaa leikkiä tämä juoksu näissä keleissä! Mies saapui kuitenkin lopulta maaliin ajassa 3.16...

Saavuimme samalla upealle puistoalueelle, jossa reitti teki ison 2 km:n u-käännöksen myötäpäivään suuren lammen ympäri. Olimme aivan meren äärellä ja juoksimme pitkin mutkittelevaa, betonista jalkakäytävää. Juoksimme edelleen kolmisin yhdessä irlantilaisen Pauricin ja kenialaisen naisjuoksijan kanssa. Saimme seuraavaksi Ukrainan miesedustajan (2.19) kiinni ja hän putosi saman tien porukasta. 29 km:n kohdalla näin Maijan ja hän vaikutti oikein hyvävoimaiselta. Laskin Maijan olevan noin 2 km ryhmämme perässä eli ajassa mitattuna noin 8 minuuttia. Hän oli siis erittäin hyvässä vauhdissa myös.

Kolmekymppiä

Kolmenkymmenen kilometrin kyltti ohittui ajassa 1.53.18 (3.47/km). Edellinen vitonen oli vienyt aikaa 19,52. Pudotusta edelliseen yli minuutti... mutta mikä tilanteessa oli hyvää, niin se, että voimia minulla tuntui riittävän, eivätkä nesteet olleet loppumassa – kiitos jatkuvan juomisen 1,5 km:n välein! Reitti jatkui aivan rannan tuntumassa. Vasemman jalan isovarvas alkoi jälleen kerran muistuttaa olemassa olostaan. Kuuma ja hiostava keli saivat taas sen aikaan, että jalat turposivat ja kisakengät alkoivat puristaa. Kova kipu sai aikaan pientä ontumista askeleessa, mutta onnekseni kipu turtui seuraavien kilometrien kuluessa. Saavuimme 31 km:n paalulle, samaiseen kohtaan, jossa tullessamme 23 km:n kohdalla jaettiin energiageelejä. Sieppasin jälleen geelin käteeni ja siemaisin sen kurkusta alas. Sitten vielä vettä päälle ja taas menoksi! Mikä mahtava tunne valtasikaan minut pian geelin ottamisen jälkeen! Tunsin, miten ajatus kirkastui ja meno terävöityi, joka oli aivan selvästi tämän pikkuruisen energiageelin ansiota. Voin todella suositella ainakin omasta puolestani geelin käyttöä tämän kokemuksen ansiosta. Eri asia on taas, kun juostaan maraton huomattavasti kovemmalla intensiteetillä ja ”normaalioloissa” (noin + 10°C). Ja aina tietysti kannattaa kokeilla uusia asioita ensin harjoituksissa, etenkin kun maratoneja ei tule juostua kovinkaan usein à ei kannata lähteä riskeeraamaan omaa tavoitettaan uusilla kokeiluilla (urheilujuomat, -geelit, tossut jne.) niitä etukäteen useasti kokeilematta.

Rannasta käännyimme takaisin kohti kaupunkia noin 33 km:n kohdalla. Kenialainen naisjuoksija putosi kyydistämme. Vauhtimme pysyi hyvin tasaisena, noin 3.50/km. Nautin tästä huikeasta raaston tunteesta – olo tuntui pahalta, mutta hallitsin tilanteen. Vastaan tuli juoksijoita omalla taipaleellaan reilun 20 km:n kohdalla. Rytmimme pysyi hyvänä. Hengitys oli rauhallinen, mutta kuumuus ja kosteus alkoivat tehdä tehtäväänsä. Juoksimme irlantilaisen Pauricin kanssa pitkin suuren autotien vasenta laitaa rinta rinnan. Edessä kauempana näkyi kolmen juoksijan ryhmä. Saavutimme ryhmää askel askeleelta ja olo oli edelleen hallittavissa. 35 km:n kohdalla painoin väliajan kellooni, joka näytti aikaa 2.12.33 (3.47/km). Vitosen väliaika 19.15 osoitti, että vauhtimme oli taas hieman kiristynyt. Tunne oli mahtava! Tuntemukset maratonin näillä paikkeilla ovat jotain sellaisia, joita saa harvoin kokea. Näitä tuntemuksia saa kokea useimmiten vain maratonin viimeisten kilometrien aikana. Ja varmasti nämäkin kokemukset ovat hyvin yksilöllisiä. Jokainen kerta on yhtä ainutlaatuinen. Tunnet tuskan lähelläsi, mutta samalla nautit siitä – ainakin silloin, kun tuska on hallittavissa.

Kolmen juoksijan porukka tuli edestä ”vastaan” ja siirryinkin saman tien ohituskaistalle. Pauric seurasi vanavedessä. Ryhmässä oli kaksi aasialaista juoksijaa sekä Tanskan edustaja Hans Myding, jolle hävisin viime tammikuussa Intian Mumbaissa reilut 24 minuuttia... oloni oli vahva ja tästä eteenpäin toimin parivaljakkomme vetojuhtana. Vauhti kiristyi ja oli nyt hieman alle 3.50/km. Noin 37 km:n paikkeilla Pauric putosi kyydistä ja sitten laitoin silmät kiinni. Ketään ei näkynyt missään. Vain suora tie ja armoton kosteus jäivät mieleeni tuolta osuudelta. Nappasin juoma-asemilta edelleen mukeja kaksin kappalein, joista toisen kaadoin päähäni kroppaa jäähdyttääkseni ja toisen kurkusta alas. Tunne oli melkoinen, kun oikein tunsi, miten juoma imeytyi vauhdilla elimistöön. Kaikkein miellyttävin tunne ei kuitenkaan ollut se, kun yritin jäähdyttää itseäni ja päähän kaatamani juoma ei ollutkaan vettä, vaan urheilujuomaa... voi sitä riemun tunnetta, kun tahmea urheilujuoma valui hiuksista silmiin ja paidalle... matka jatkui ja vauhti pysyi tasaisena ja kroppa kasassa. 39 km:n jälkeen saavuin samaiselle betoniselle jalkakäytävälle, jolla kävimme edellisenä päivänä verryttelemässä Maijan kanssa.

Pieni katos tien vieressä, jonka luona teimme venyttelyjä, sai jäädä oikealle taakseni. Muutamia juoksijoita alkoi näkyä edessäni. Sain siitä lisää voimia ja pyrin pitämään hyvää rytmiä yllä. Palmujen katveessa meren äärellä juokseminen oli äärimmäisen lumoavaa. Toki olo alkoi olla pian 40 km:n taivalluksen jälkeen melko uupunut. 40 km:n kyltti näkyikin edessäni ja kello pysähtyi aikaan 2.31.34 eli viimeiset 5 km kuluttivat aikaa 19.01 (3.48/km). Vauhtihan oli vielä kiristynyt, olin hurmiossa! Kun nyt vaan pysyisin maaliin asti kasassa, eivätkä jalat sanoisi enää sopimustaan irti kramppailemalla! Ohitin muutaman juoksijan ja samalla mietin eilisen päivän aukaisuja kyseisessä kohdassa. Vauhtihan oli nyt aivan sama kuin eilisissä avausvedoissa. Ja vielä eilen tämä rytmi tuntui mahdottomalta 2 minuutin vedoissakin... 41 km:n kyltti ohittui ajassa 2.35.16 eli kilometri sujahti nyt ajassa 3.42. Vauhdin nosto tuntui myös pohkeissa, takareisissä sekä nyt myös hengityksessä. Seuraavan kilometrin aikana ohitin Vietnamin edustajan. Hän veteli maratoniaan paljain jaloin, kuten Abebe Bikila aikoinaan! Samaisella viimeisellä kilometrillä ohitin myös kenialaisen Matthew Sigein (ennätys 2.09.17), joka oli väsähtänyt omalla taipaleellaan. Noin 41,5 km:n kohdalla alitimme samaisen sillan, jonka päältä olimme reilut 2,5 h sitten startanneet. Tunnelma oli korkealla! Tunsin tehneeni hienon suorituksen ja pystyneeni ylittämään itseni maratonin mittaisen haasteen aikana. Viimeiset 600m olivat käynnistyneet. Siirryin sillan alta puistoon, jossa oli runsaasti ihmisiä kannustamassa. Vielä pieni mutka oikealle ennen saapumista reilun 200m:n mittaiselle loppusuoralle, samaiselle suoralle, jolla Juha Hellsten oli viime vuonna antanut oman ”näyttönsä” TuWe:n pikaviestijoukkueeseen. Painoin kellooni väliajan 42 km:n kyltillä ja kello näytti aikaa 2.38.54. Kilpailun nopein kilometri (3.38) oli juuri jäänyt taakseni! Loppusuoralla laitoin kaikkeni peliin ja pyrin nyt antamaan omaa viestinäyttöäni Juhan viimevuotiseen tapaan. Samaisella suoralla muistin Juhan juosseen viime vuonna vastaavan kilpailun aikaan 2.39.33. Loppusuora jäi vauhdilla taakseni ja kellot ”pysähtyivät” aikaan 2.39.28. Viimeiset 195m taittuivat siis aikaan 34sek! Viestinäyttö oli lupaava.

Tunne maalissa oli huikea! Nostin käteni ilmaan voittajien tapaan. Sain lapun kaulaani, joka kertoi minun sijoittuneen omassa lohkossamme toiseksi Australian edustajan (2.35.13) jälkeen. Kylmät väreet kulkivat pitkin käsiä ja jalkoja. Kokemani maraton oli juuri niin huikea kuin ennalta osasin ajatella. Miten kovilla sitä näissä keleissä onkaan! Oma juoksuni oli varmasti yksi parhaista maratoneista, joita olen (21 kpl) sitten vuoden 1997 jälkeen juossut. Aika oli omalla listallani 20. paras tai siis toiseksi heikoin. Vain Mumbain 2.59.53 jää tuossa vertailussa taakse. Tästä huolimatta uskallan sanoa, että kunto oli Singaporen maratonilla hyvä, ei ehkä aivan keväisen Lontoon maratonin (2.20.43) tasolla, mutta ei myöskään kaukana siitä. Esimerkiksi Firenzessä juoksin 3 maratonia vuosina 1998-2000 välille 2.22-2.24 ja tuolloin kunto ei ollut Singaporen maratonin tasolla - niin kovat ovat olosuhteet näillä eksoottisilla maratoneilla. Toki vaikutukset lopputuloksiin ovat aina yksilöllisiä, mutta kyllä tuon kaltainen meikäläisiä näiltä leveysasteilta melkoisesti rokottaa.

Mitä jäi käteen?

Oman juoksuni vauhdinjako osui kohdalleen (1.18.55-1.20.33). Suoritus meni omasta mielestäni hyvin eikä parempaan olisi ollut millään taktiikalla varaa. Juominen matkan aikana, kropan jäähdyttäminen, energian riittävyys ja päättäväinen asenne takasivat onnistuneen lopputuloksen. Se pitää kyllä todeta, että onnistumisen ja epäonnistumisen välillä noissa keleissä on hiuksen hieno ero – se on pienestä kiinni. Aamulla ennen maratonia kävin hotellissa vaa’alla. Lukema näytti 71 kg eli pari kiloa normaalia enemmän. Tankkaus oli siis onnistunut hyvin. Juoksun jälkeen hotellille saavuttuani kävin tarkastamassa lukeman mielenkiinnosta. Lukema osoitti 68 kg. Olin siis hikoillut 3 kg + matkan aikana ja maaliin päästyäni juodut noin 3 litraa eli yhteensä 6 kg nestettä. Menetys oli melkoinen. Juuri enempää en olisi pystynyt nestettä tuona aikana juomaan.

Tuloslistoja juoksun jälkeen silmäillessäni huomasin, että hurjat olosuhteet vaikuttivat oleellisesti myös kaikkein kovimpiin juoksijoihin. Kenian Joseph Ngolepus (2.07.57) saapui maaliin vain hieman ennen (2.36.03) minua. Myös Viron kaikkien aikojen nopein maratoonari Pavel Loskutov (2.08.53) oli matkan aikana ilmeisissä vaikeuksissa (2.37.47). Eli ei se helppoa ollut kaikilla muillakaan... (Pavel Loskutov juoksi 4.2.07 eli vain 2 kk Singaporen maratonin jälkeen Beppu-Oitan maratonilla Japanissa ajan 2.14.49 sijoittuen kahdeksanneksi!)

Juoksun jälkeen menin suihkun jälkeen hotellin uima-altaalle aamiaiselle. Myös Maija ja Pauric saapuivat syömään. Kello oli 10 (klo 4 Suomessa) eikä olo olisi voinut enää parempi olla. Tottahan toki kroppa oli erittäin voipunut, varpaat järkyttävillä rakoilla, mutta onnistunut suoritus ja joukkueen pitäminen GROE:n taistelussa mukana saivat aikaan hyvää oloa.

Kokemus oli viime tammikuisen 2006 Intian Mumbain reissun tapaan mieleenpainuva. Ajatus maratonjuoksusta jälleen eksoottisessa kohteessa kuulosti houkuttelevalta ja sitähän se taas olikin, kun sen sai omin jaloin kokea. Helppoa se ei todellakaan ollut ja vaati juoksijalta hyvin paljon ns. normaalikisoihin verrattuna. Kilpailun luonne on aivan toisenlainen, ainoastaan matka on sama 42,195 km. Seuraavassa joitakin eroja tavalliseen kisaan verrattuna, jotka tulee huomioida, kun lähtee kilpailemaan vastaavanlaisilla maratoneilla hieman tavanomaista kauempana:

- pitkä matkustus (minulla 23h töistä hotellille)
- aikaero 6 h (kisan startti klo 24 Suomen aikaa, normaalisti nukkumassa, rytmiä melko mahdotonta muuttaa kotioloissa ennen kilpailua)
- lämpötilaero (noin 30°C, se on paljon...)
- kosteus (noin 90-100 %, korkea kosteus on lämpötilaakin enemmän suoritusta heikentävä asia)
- erilainen bakteerikanta (vaikka on tarkkana, niin vatsa voi mennä helposti sekaisin à ongelmia)

Kokemuksesta on luonnollisesti aina hyötyä eli mitä paremmin tunnet oman kuntosi, elimistösi suhtautumisen kuumaan ja kosteaan ilmanalaan, sitä ”helpompi” sinun on ottaa näitä suoritusta hidastavia tekijöitä huomioon. Ja vaikka sitten olisit miten kokenut juoksija tahansa ja ottaisitkin nämä asiat kuinka tarkkaan huomioon valmistautumisessasi, niin silti juoksu kyseisissä olosuhteissa voi tehdä omat tepposensa eli kaikkeen on syytä varautua. Mutta periksi ei saa antaa missään vaiheessa!

Toivotaan, että meillä on myös jatkossa edellytyksiä edustaa Suomen maajoukkuetta GROE:n kaltaisessa maratonkilpailussa. Kokemus on aivan ainutlaatuinen ja huikea! Reissun aikana on mahdollisuus tutustua muiden maiden maratoonareihin, nähdä uusia maita ja kulttureja ja ennen kaikkea edustaa Suomea hienossa tapahtumassa! Voin omasta puolestani suositella GROE –maratonkilpailua kaikille maratonille sydämensä menettäneille juoksijoille. Ennätyksiä siellä tuskin tavoitellaan, mutta elämyksiä sitäkin enemmän!

Teksti: Jaakko Kero