|
Z'n Japanicorner Barcelona 1992. Olympiamaraton. Koichi Morishita. Raasto. Nämä tekivät lähtemättömän vaikutuksen 18-vuotiaaseen raaston penikkaan, josta tuli loppu elämäkseen Japanifani. Z'n Japanicornerissa pääset tutustumaan Japanin maratonkulttuuriin, maratoonareihin ja japanilaiseen raastoon. Kenji Kimihara Raasto.comin 12. japanilaisena esitellään vanhemman polven raastaja, 1960-1970-luvuilla mainetta kansainvälisillä maratoneilla ja olympialaisissa niittänyt Kenji Kimihara. Mr. maraton Kenji ”banzai” Kimihara syntyi 20.3.1941 Kokurassa, Japanissa. Nykyään tämä paikka on yhdistynyt neljän muun kaupungin kanssa ja tunnetaan nimeltä Kita-Kiushu. Kenjin lapsuudessa Japani oli sodan vuoksi kirjaimellisesti raunioina, mutta tämäpä ei estänyt häntä telmimästä samanikäisten vesseleiden kanssa vailla huolta huomisesta. Tuota pikaa Kimihara alkoi telmimisen lisäksi harrastaa myös kestävyysjuoksua, sillä todennäköisesti hän oli huomannut lapsuuden leikeissään olevansa muihin verrattuna varsinainen sitku, siis sitkeä kuin kuiva kanttura. Niinpä määrä purikin häneen kuin moottorisaha puunrunkoon ja eipä kulunut aikaakaan, kun Kenji Kimiharan nimi alkoi levitä kulovalkean tavoin hänen kotiseutunsa ulkopuolelle. ”Kenjihän juoksee kuin hyeena”, mietti moni. Kimihara ei ehtinyt vielä varttua vanhaksikaan, kun hän jo tempaisi debyyttimaransa. Tämä tapahtui vain 21 vuoden ikäisenä Fukuokassa vuonna 1962, missä hän juoksi nuoruuden hurjimusmaisella ennakkoluulottomuudella 2.18.01,8 ja sijoittui julmassa kamppailussa kolmanneksi maamiestensä Toru Terasawan (2.16.18,4) ja Takayuki Nakaon (2.16.53) jälkeen, mutta kuitenkin ennen nousevaa jenkkisuuruutta Buddy ”130 mailia viikossa kovaa” Edeleniä. 2.20 alitus maratonilla oli vielä siihen aikaan yhtä kova tulos kuin 2.10 alitus nykyään, joten kenelläkään ei ollut vastaväitteitä sen suhteen, etteikö Kimiharan maratondebyytti olisi ollut lupaava. Tämän innoittamana hän alkoikin ulkoilla kotinsa seinien ulkopuolella lenkkikengät jalassa entistä tiuhempaan ja pidempään kerralla, sillä vuonna 1964 järjestettäisiin Tokiossa olympiakisat. Lienee turha sanoakaan, että niissä kisoissa Kimihara aikoi näyttää. Olympialaisten aattovuonna 1963 Kimihara olikin jo maratonstara maratonstarojen joukossa. Keväällä hän juoksi näet voittoon Lake Biwan maratonilla ajalla 2.20.25 ja syksyllä oli vuorossa olympiakisojen esikisamara tulevalla olympiareitillä. Siellä Kimihara kipitti toiseksi ajalla 2.20.25,2 pari minuuttia Uuden Seelannin Jeff Julianille hävinneenä, tiukassa taistelussa Belgian Aurele Vandendriesschen ja Kazumi Watanaben kanssa. Oiva osoitus Kimiharan verrattomista raastajan kyvyistä oli, että ennen stadionia (jossa maali sijaitsi) hän oli vasta kisan neljäntenä, mutta ohitti Watanaben juuri ennen stadionille saapumista ja Vandendriesschen stadionin takasuoralla noin 250 metriä maalista. Kahden kovan raastajan ohittaminen aivan maratonin lopussa oli ilmiselvä osoitus siitä, että Kimihara oli raastokone, jolla ei tuntunut olevan sen kummemmin fyysistä kuin psyykkistäkään heikkoutta. Sekä mieli että keho olivat hänellä samuraimiekkaakin vahvemmat. Kaikin puolin vahvaa kehoa ja mieltä tarvittiinkin, sillä Kimiharan kanssa samoihin aikoihin Japaniin oli syntynyt kivikova maratonsukupolvi, joka ei armoa antanut varsinkaan itselleen. Toru Terasawa, Kokichi Tsuburaya, Toshimitsu Teshima, Asanari Sakai, Takayuki Nakao, Nobuyoshi Sanadaka, Makoto Nakajima, Kazumi Watanabe, Masayuki Nagata, Morio Shigematsu ja tietenkin Kimihara itse olivat kaikki 2.16-2.20 maratoonareita, jotka tulisivat kilvoittelemaan kolmesta paikasta olympialaisiin kuin verenhimoinen hyttyslauma. Tokion olympiamaraton Harjoiteltuaan läpi määrän kyllästämän olympiatalven, oli Kimihara valmiina taistoon olympialipusta. Hän aloittikin kevään 1964 voittamalla Lake Biwan maratonin ajalla 2.17.12. Tämä oli kuitenkin vain koneen virittelyä Tokiossa 12.4. juostavalle olympiakarsintamaratonille, missä hirveän laumaraaston jälkeen Kimihara löysi itsensä jälleen maalista kilvan voittajana ajalla 2.17.11,4. Kimiharan jälkeen maaliin heittäytyivät vasta uransa toisen maratonin juossut Kokichi Tsuburaya (2.18.20,2) ja ”vanha” kettu, Toru Terasawa (2.19.43). Niin kova oli kuitenkin Japanin maratontaso, että edes nämä kaksi voittoa eivät olympiavalintaan riittäneet. Niinpä Kimihara ja Tsuburaya joutuivat juoksemaan maran vielä Sapporossa 23.8, missä voittaja oli taas Kihihara (2.17.12) ennen Tsuburayaa (2.19.50). Ikään kuin tässä järjettömyydessä ei olisi ollut tarpeeksi, Kimihara ja Tsuburaya juoksivat neljä päivää tämän jälkeen 10 000 metrin ratakisan, missä Tsuburaya juoksi uuden Japanin ennätyksen. Lopulta kisajoukkueeseen valittiin Kimihara, Tsuburaya ja Terasawa, mutta oliko älytön kilpaileminen syönyt heidän vireensä jo ennen olympialaisia, tuumi moni maratonfani perin juurin epäileväisenä leukojansa miettiväisesti sivellen. Vastaus siihen saatiin lokakuun 21. päivänä 1964 olympiamaratonin lähtiessä liikenteeseen kello 13.00 Tokion kansallisstadionin radalta. Kahden radalla juostun kierroksen jälkeen juoksijat ampaisivat maratonhullujen reunustamille kaduille Ron ”Rontta” Clarken johdolla kaameaa vauhtia. Täynnä aiempien päivien kisasuoritustensa (pronssia kympiltä, 9. sija vitoselta) aiheuttamaa raivoa ”Rontta” paahtoi vitosen paalulle ajassa 15.06. Tällaisessa vauhdissa ei kukaan täysijärkinen seurannut mukana ja niinpä puolustava olympiavoittaja Abebe Bikilakin seurasi tilannetta 11 sekunnin päässä. 10 kilometrin (30.14) kohdalla Bikila oli kuitenkin jo Clarken völjyssä yhdessä Irlannin Jim Hoganin kanssa, mutta muut olivat jättäytyneet suosiolla moisesta vauhdista, sillä he halusivat säästää jotain hiilihydraattivarastojen rippeitä loppumatkalle. Seuraavan vitosen pätkällä ero takaa-ajajiin edelleen kasvoi ja 15 kilometriä (45.35) Clarke, Hogan ja Bikila sivuuttivat jo yli minuutin ennen muita. Tämän jälkeen Bikila siirtyi kärkeen, eikä tästä hetkestä kulunut kauaakaan, kun Hogan ja Clarke alkoivat kärsiä julmasti, liian julmasti näin aikaisessa vaiheessa kilpaa. Bikila suhahtikin 20 kilometrin paalusta (1.00.58) viisi sekuntia ennen Hogania ja yli 40 sekuntia ennen Clarkea, jonka vauhti hidastui kuin tervassa juoksevan ketun. Niinpä seuraavina juoksevat Unkarin Josef Sütö ja Japanin Kokichi Tsuburaya alkoivat saalistaa Clarkea kuin villit härät. Taaempana juoksivat yhdessä Etiopian Demmissie Wolde ja Kimihara, joka oli maamiehensä Tsuburayan kanssa oivassa vireessä aiemmin kesällä vetämästään hullusta kilpailurallista huolimatta. Bikilan puolimatkan väliaika 1.04.28 oli 1960-luvulla suorastaan käsittämätön, mutta ilman armoa tämä kestokone jatkoi kuivansitkeää paahtoaan. Hän sivuutti 25 kilometriä ajassa 1.16.40, 15 sekuntia itsemurhamaisesti sahaavan Hoganin edellä. Tervassa tarpova Clarke oli edelleen kolmantena, mutta Sütö ja Tsuburaya ja Wolde ohittivat hänet heti kohta 25 kilometrin paalun jälkeen. Sen sijaan Kimihara majaili sijalla seitsemän yhdessä oikean inkkarin, USA:n Billy Millsin ja Ison Britannian raastokaksikon Brian Killby- Basil Heatley kanssa. Muutaman raastokylläisen kilometrin jälkeen armoton Bikila saapui 30 kilometrin kohtaan (1.32.50) ylhäisessä yksinäisyydessään, 40 sekuntia aika lailla sammuneen Hoganin edellä. Tsuburaya puolestaan juoksi kolmantena, enää 29 sekunnin päässä liian aikaisessa vaiheessa ässänsä pöytään lyöneestä Hoganista. Niin jatkoivat miehet taivallustaan ja 35 kilometrin kohdalla kisaa ylenpalttisen jännityksen vallassa seuraavat katsojat saattoivat nähdä, että Bikila (1.49.01) oli ylivoimaisessa johdossa ennen Hogania (1.51.27), Tsuburayaa (1.51.44), Sütöa (1.51.45) ja Heatleytä (1.52.13). Clarke sitä vastoin tarpoi tässä vaiheessa enää seitsemäntenä Kimiharan saalistamana. Vielä oli kuitenkin yli seitsemän raaston höystämää kilometriä maaliin ja tuska tulisi pursumaan yli äyräidensä yhdellä jos toisellakin itsensä ja maansa puolesta kamppailevalla maratoonarilla, muistuttivat asiantuntijat. Pian 35 kilometrin jälkeen hurjasta alkuvauhdistaan täysin katkennut Hogan keskeytti, mutta raakalaismaisesti jyräävä Bikila juoksi 40 kilometrin paalulle ajassa 2.05.10, kolmisen minuuttia ennen saman pisteen sivuuttanutta Tsuburayaa. Taaempana Heatley ja Kilby painoivat ilman säälin häivääkään Sütön ohi ja alkoivat metsästää Tsuburayaa. Bikilaa tämä ei kuitenkaan haitannut hänen juostessaan ehkä aavistuksen löysätenkin ylivoimaiseen voittoon ME-ajalla 2.12.11,2. Toisena stadionille saapui raastomestari Tsuburaya, mutta aivan hänen takanaan huohotti oivalla tavalla voimansa jakanut Heatley, joka oli pudottanut Kilbyn kannastaan. Viimeisessä kaarteessa Heatley jätti japanilaisyleisön pettymykseksi myös Tsuburayan taakseen. Niin juoksivat hopeamitalisti Heatley (2.16.19.2) ja pronssipoika Tsuburaya (2.16.22,8) peräkkäin maaliin ennen Kilbyä, Sütöa ja USA:n Buddy Edeleniä, joka oli tunnettu siitä, että hänen treeniohjelmansa sisälsivät pelkkää kovaa juoksua. Japanin hyvän päivän täydensi kahdeksanneksi sijoittunut Kimihara, joka ylenpalttisen raaston jälkeen kärvisteli maaliin ajalla 2.19.49,0. Yhdeksänneksi sijoittui sitkeästi sammumisestaan huolimatta maaliin juossut Clarke kaikkea muuta kuin negatiivisen splitin tehneenä ajalla 2.20.26,8. Sen sijaan 15:nneksi sijoittuneella Terasawalla ei kulkenut parhaalla mahdollisella tavalla. Niin olivat kotikisat ohi ja ilman mitskua jääneen Kimiharan ei auttanut muu kuin suunnata katseensa kohti uusia kilpailuja kostoa vannoen. Jonkin aikaa olympiakisojen kahdeksatta sijaa makusteltuaan hän alkoikin kerätä hyvällä teholla juostuja kilometrejä mittariin kuin hai. Seuraavissa olympiakisoissa hän aikoi näet olla mitaleilla vaikka se vaatisi napalmilieskoissakin kovempaa kärsimistä, ajatteli kenties hän. Raastoa olympiakisojen välissä I Vuosi 1965 oli arvokisojen osalta välivuosi, joten Kimihara keskittyi määrään. Hän harjoitteli niin kuin maratonhullu japanilainen vain harjoitella voi, eli tappavan kovaa. Vuonna 1966 edessä näet kangastelivat seuraavat arvokisat, Aasian kisat Thaimaan Bangkokissa. Perin miettiväisenä Kimihara seurasi, kun hänen maamiehensä Morio Shigematsu voitti vuonna 1965 ensin Bostonin maratonin ja paransi kuukausi sen jälkeen Bikilan ME-tulosta Englannissa aikaan 2.12.00. Tämä ei kuitenkaan Kimiharaa säikäyttänyt, vaan vuonna 1966 seurasi hänen kostonsa. Ensiksi hän raivosi Bostonin maratonilla voittoon ajalla 2.17.11 ja sitten hän loppuvuodesta voitti myös Aasian kisojen maratonin tulikuumassa ja suotakin kosteammassa Bangkokissa ennen Shigematsua. Ulkopuolisille jonkinlaisen aavistuksen Bangkokin olosuhteista antoi Kimiharan voittoaika 2.33.22,8. Tällä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä, sillä Kimihara ja vain Kimihara oli Aasian kisojen mestari, eikä mikään muu kuin mestari. Kimiharan konemaisen maratonvarmuuden tuntien ei ollut ihme, että vuonna 1967 hän oli edelleen iskussa. Helmikuussa juostavalla Bebbun maratonilla Kimiharan jalat pyörivät kuin ujeltava sirkkelinterä ja maalissa paikalla olijat saattoivat huomata hänen juosseen komean oman ennätyksensä 2.13.34, mikä jäi vain puolitoista minuuttia Sigematsun maailmanennätyksestä. Maratonjuoksu oli kuitenkin astumassa uuteen aikaan Australian määräkoneen Derek Claytonin vetäessä syksyllä Fukuokassa valtaisalla raivolla 2.09.36,4, siis lähes 2,5 minuuttia alle Shigematsun ME:n. Eikä siinä kaikki, myös Japanin Seiichiro Sasaki piti entistä ME:tä pilkkanaan ajalla 2.11.17. Siinäpä oli mietittävää kerrakseen Kimiharalle ja muille. Niin koitti olympiavuosi 1968 ja maratonkoneet ympäri maailman vetivät lenkkiä olympiakisat tähtäimessään. Yksi kovimmista raastajista oli kuitenkin joukosta poissa, sillä Kimiharan kova kilpakumppani ja edellisten olympiakisojen pronssipoika, Kokichi Tsuburaya oli tehnyt itsemurhan tammikuun 8. päivänä 1968. Akillesvamman takia oli nimittäin käynyt ilmeiseksi, että Tsuburaya ei pystyisi hyvittämään edellisissä olympiakisoissa Japanin kansalle aiheuttamaansa häpeää (Basil Heatley ohitti hänet viimeisessä kaarteessa), joten hän katsoi parhaimmaksi päättää päivänsä oman käden kautta. ”En voi juosta enää”, kirjoitti kovapäinen Tsuburaya jäähyväisviestissään. Huolimatta Tsuburayan poismenosta, oli Japanissa silti hirveä lauma fanaattisia maratonsahaajia tappelemassa kolmesta olympiapaikasta. Tai oikeastaan paikkoja oli jäljellä enää kaksi, sillä Sasakin 2.11.17 Fukuokassa edellissyksynä oli jo vakuuttanut valitsijat. Varmuuden vuoksi Sasaki juoksi vielä helmikuussa Bebbussa voittoon ajalla 2.13.23,8. Tässä rajussa kamppailussa Yoshiaki Unetani hävisi huippukuntoiselle Sasakille lähes kaksi minuuttia, mutta sitten tulikin 16 sekunnin päässä tasainen lauma, johon kuuluivat silmittömästi irvistävät Kimihara, Tadaaki Ueoka ja Akio Usami. Seuraavaksi maratonveljet kokoontuivat huhtikuun 14. päivä Lake Biwaan (tosin ilman Sasakia), ja siellä voiton vei Usami ajalla 2.13.49, ennen Unetania ja Kimiharaa. Kun Kimihara juosi vielä kesäkuun 15. päivä voittoon Englannin kuumalla Polytechnic maratonilla (2.15.15) yli neljän minuutin erolla seuraavaan, valitsi Japanin olympiakomitea maratonjoukkueeseensa Sasakin, Usamin ja Kimiharan. Toista kertaa lähti siis Kimihara olympiamaratonille tavoittelemaan kultaa ja kunniaa, kun taas Unetanin kohtalona oli jäädä hyvistä karsintajuoksuistaan huolimatta katsomaan olympiakilpaa TV:n ääreen. Mexicon olympiamaraton Mexicon cityn olympiakisat muodostivat kovan haasteen etenkin kestävyyslajien edustajille, sillä kaupunki sijaitsi yli 2 kilometrin korkeudessa, missä ilma oli huomattavasti ohuempaa kuin meren pinnan tasolla. Happea oli siis tarjolla hengitettäväksi selvästi normaalia vähemmän, minkä johdosta myös ratakestävyysmatkojen ehkä suurimmalle ennakkosuosikille Ron Clarkelle jouduttiin antamaan pullosta happea radan vierestä. Puolitajuton ”Rontta” näet vajosi kanveesiin. Eikä Clarke ollut suinkaan ainoa. Vaikka useat kestävyyslajien edustajat viettivätkin viimeiset viikkonsa ennen kisoja vuoristossa vähähappiseen ilmaan totuttautuen, yllätti ohuen ilman niin dramaattinen vaikutus kilpailutilanteessa monet. Kohtalon hetki löi sunnuntaina lokakuun 20. päivä 1968 kello 15.00 kun Japanin pojat Sasaki, Usami ja Kimihara kyyristyivät olympiamaratonin lähtöviivalle perin juurin hyvin harjoitelleina. Heidän lisäkseen olympimaralle oli lähdössä 69 juoksijaa 41 eri maasta. Sää maratonin lähtöhetkellä oli lämmin (23 astetta) ja aurinkoinen. Sen sijaan ilman kosteus ei ollut kummoinenkaan (30 %) korkeasta ilmanalasta johtuen. Mexicon olympiamaratonin lähtöpaikka sijaitsi suuren katedraalin edessä kaupungin keskustassa ja maali taas olympiastadionilla. Kukapa sinne ensimmäisenä ehtisi, miettivät miljoonat ja taas miljoonat kisaa TV:n välityksellä seuraavat. Kilvan lähdettyä liikkeelle vähähappisen ilman vaikutus tuli tuota pikaa esille, sillä 5 kilometrin väliaika oli vain 16.44. Tässä vaiheessa kärkijoukko oli vielä ylen suuri toisin kuin neljä vuotta aiemmin, jolloin ”Rontta” oli lähtenyt heti alussa paahtamaan 3 minuutin tonnejaan. Nyt sellaisesta ei ollut tietoakaan, vaan 10 kilometrin paalulle tultiin USA:n Kenny Mooren johdolla ajassa 33.54,8. 19 muuta juoksijaa saalisti kuitenkin Moorea viiden sekunnin sisällä. Näkyipä joukossa myös kaksi edellistä olympiamaraa voittanut Abebe Bikila, jonka kisavire ennen kilpaa oli ollut suuri spekuloinnin kohde asiantuntijoiden keskuudessa. Sen sijaan hyvin rauhallisesti aloittanut Kimihara oli kympin kohdalla vasta sijojen 46-47 paikkeilla, tosin aika lähellä kärkijoukkoa taivaltaen. 15 kilometrin kohdalle (50.28) saavuttiin edelleen lähes yhtä suurella porukalla kuin kympinkin paalulle, mutta Bikila (51.23) oli jäänyt jo ratkaisevan tuntuisesti. 17 kilometrin kohdalla Bikila hyppäsikin reitin sivuun valtavan pettymyksensä kera, joten vastaus hänen kisavirettään koskevaan arvoitukseen saatiin karulla tavalla. Sitä vastoin Japanin pojat jatkoivat taivaltaan. Heistä Kimihara oli noussut jo sijalle 15. 20 kilometrin kohdalla (1.06.02) erojakin oli alkanut jo syntyä, sillä kärjessä sahaavat Belgian Gaston Roelants, Britannian Tim Johnston ja Kenian Naftali Temu olivat jättäneet seuraavina juoksevia Turkin Ismail Akcayta ja Etiopian Merawi Gebrua jo 17 sekuntia. Näiden takana vaanivat Uuden Seelannin Micheal Ryan, Japanin Sasaki ja Etiopian Mamo Wolde olivat jääneet vielä enemmän. Mitään ei kuitenkaan ollut vielä ratkennut ja perin tyynenä taivalsi Kimihara yhdessä ME-mies Derek Claytonin kanssa sijoilla 8 ja 9. Kokeneena maratonkettuna Kimihara tiesi, että maratonin toisella puoliskolla olisi mahdollista tehdä lähes millaisia ihmeitä tahansa, jos voimia olisi jäljellä. Tuota pikaa tämän jälkeen Kenian Temu siirtyi kärkeen ja 25 kilometrin paalulla (1.22.29) hän oli yksin keulassa 8 sekuntia ennen toiseksi noussutta Woldea. Tämä puolestaan oli jättänyt jo 27 sekuntia Britannian poikia Jim Alderia ja Johnstonia, jotka taas olivat 3 sekuntia edellä Gebrua ja Kimiharaa. Aivan näiden tuntumassa juoksi Ryan. Kimihara oli siis edelleen parantanut asemiaan ja nyt hän kärkkyi jo mitalia sijalla 6. Sen sijaan Sasakilla matka (ja ohut ilma) oli alkanut painaa. Wolde siirtyi johtoon hieman ennen 30 kilometrin täyttymistä (1.39.20), mutta Temu oli vain 6 sekunnin päässä. Upeasti juokseva Kimihara oli noussut jo kolmanneksi, mutta hänen päänahkaansa himoitsivat takana juoksevat Ryan, Gebru, Johnston ja Ackay. Jännitys miljoonien kisaa TV:n välityksellä seuraavien japanilaisten olohuoneissa alkoi nousta tulikuuman sakekattilan tavoin. ”Kunpa meidän oma Kenjimme vain kestäisi”, mutisi moni. Heti 30 kilometrin paalun jälkeen 10 000 metriä jo Mexicon kisoissa voittanut Temu alkoi tarpoa suossa ja miehiä alkoi lapata hänen ohitseen kuin alaikäisiä veteraanikisoissa. Niinpä 35 kilometrin paalulle tultaessa lähes kävelevä Temu oli pudonnut jo sijalle 12. Sen sijaan kaukana hänen edellään kohti olympiastadionia painoivat kärjessä tuulta halkova Wolde (1.55.54), toisena sitkutteleva Kimihara (1.57.45) ja heti tämän tuntumassa orhimaisella askeleellaan viipottava Ryan (1.57.49,6). Kamppailu mitaleista riehui valtoimenaan ja ilmaa raateleva jännitys tavoitti yhden jos toisenkin kilpaa seuraavan maratonjuoksun ystävän. 35-40 kilometrin välillä ei tilanne kärjessä enää muuttunut ja 40 kilometrin paalulla (2.12.59) oli jo selvää, että vain ihme voi muuttaa mitalijärjestystä. Wolde näet julmisteli kärjessä jo yli 2,5 minuuttia Kimiharaa ja Ryania edellä. Näistä puolestaan neljäntenä kirkuraastava Ackay oli jäänyt jo lähes 1,5 minuuttia. Tämän jälkeen ei kulutkaan enää kauaa, kun Wolde saapui maratonportista stadionille ja 300 metrin juoksun jälkeen ylivoimaisena olympiavoittajana maaliin ajalla 2.20.26,4. Noin kolmen minuutin päässä tästä maalilinjan leikkasivat hopeamies Kimihara (2.23.31,0) ja pronssipoika Ryan (2.23.45,0). Sen sijaan 54 muun maaliin juosseen maratoonarin meno ei välttämättä ollut lasten katseltavaa, sillä maratonin juokseminen ohuessa ilmanalassa oli vienyt kaikki mehut yhdestä jos toisestakin sitkeästi maaliin sinnitelleeltä. Maaliin juosseiden joukkoon ei kuulunut Seiichiro Sasakia, joka oli joutunut keskeyttämään hapen kerta kaikkiaan loputtua. Sen sijaan Akio Usami saapui maaliin yhdeksäntenä ja hänen aikansa 2.28.06,2 kertoi kisapaikan korkeuden merkityksestä suorituskykyyn enemmän kuin tuhat sanaa. Kun asiantuntijat vertasivat kisan kärkimiesten pääosin merenpinnan tasolla juostuja ennätyksiä Mexicon korkealla olympiamaratonilla juostuihin aikoihin, niin vähiten ennätyksestään olympiamaralla jäivät Wolde (4.07,2) ja neljänneksi sijoittunut Ackay (4.08,8). Sen sijaan muille kilpailijoille oli tyypillistä vähintään 10 minuuttia ennätystään huonompi tulos. Esimerkiksi Kimihara ja Ryan jäivät ennätyksistään hieman alle 10 minuuttia, Usami yli 14 minuuttia ja seitsemänneksi sijoittunut Clayton peräti 17.47. Kimiharalle tällaisilla laskutoimituksilla ei kuitenkaan ollut merkitystä, sillä hän oli olympiahopeamitalisti, mitä hänen maratonhullussa kotimaassaan osattiin totta vieköön arvostaa. Raastoa olympiakisojen välissä II Jos joku luuli Kimiharan saaneen maratonin haasteista kyllikseen Mexicon hopeamitskun jälkeen, hän erehtyi. Päinvastoin, tuskin Kimihara oli kotiutunut Mexicosta Japaniin kun hänet jo nähtiin lenkillä lihaansa kurittamassa täydessä maratonaskeesissa. Syykin tähän oli selvä. Kimihara oli nimittäin päättänyt juosta keväällä 1969 maratonin Ateenan klassisella maratonreitillä ja moinen temppu vaati tietysti määrää koneeseen. Tätä hän tekikin koko talven ja keväällä 1969 Ateenan maratonille hän ilmestyi tautisessa iskussa. Tuossa huhtikuun 6. päivänä juostussa kisassa Kimihara juoksi oman ennätyksensä 2.13.25,8, mutta yllätys oli se, että raskaalla reitillä edes näin kova juoksu ei riittänyt voittoon. Englannin edellisvuoden olympiaviitonen, Bill Adcocks näet juoksi vielä selvästi kovempaa, suorastaan käsittämättömästi 2.11.07,2. Tämän tuloksen kovuudesta kertoo jotain se, että Adcocksin reittiennätyksen Ateenan reitillä rikkoi vasta Italian Stefano ”Stefu” Baldini olympiavoittojuoksussaan 2004. Adcocksin loistojuoksu ei kuitenkaan Kimiharaa masentanut, vaan ura jatkui. Vuoden 1970 Kimihara aloitti Bebbun maratonin voitolla (2.17.12) ja jatkoi ottamalla syksyllä uransa toisen Aasian kisojen voittonsa, nyt ajalla 2.21.03. Ei ollut epäselvää, minne Kimihara tähtäsi: tietenkin seuraavin olympiakisoihin Länsi-Saksan Müncheniin. Niitä odotellessa hän viritteli olympiaviuluaan vielä vuonna 1971 Bebbussa (2.16.52, kolmas voitto siellä) sekä vuonna 1972 maansa olympiakarsintamaratonilla helteisessä Lake Biwassa (2.21.06, toinen sija Akio Usamin jälkeen). Niin kutsuivat olympian kellot jälleen Kimiharaa luokseen, tällä kertaa Usamin ja neljä vuotta aiemmin niukasti olympiajoukkueesta pudotetun Yoshiaki Unetanin kanssa. Vain kohtalo tulisi kertomaan, kuinka Kimiharan olisi Münchenissä käyvä. Münchenin olympiamaraton Japanilaiset harjoittelivat kovasti koko kesän 1972 ja syksyn tummien varjojen pikku hiljaa lipuessa taivaanrantaan, huomasi Kimihara olevansa lyönnissä. Niinpä syyskuun 10. päivänä seisoessaan uransa kolmannen kerran olympiamaratonin lähtöviivalla hän tiesi, että jälleen kerran muut saisivat olla tosi kovia, mikäli mielisivät hänet voittaa. Kun olympiamaraton starttasi liikkeelle Münchenin olympiastadionilta tuona lämpimänä (21 astetta), mutta ei kuumana päivänä kello 15.00, oli Kimihara osanottajista kokeneimmasta päästä. Niinpä hänellä oli kanttia saapua vitosen paalulle vasta 37. nopeimpana, tosin hyvinkin kärjen (15.51) tuntumassa. Tässä vaiheessa terävimmän kärkiryhmän muodosti 29 maratoonaria eri puolilta planeettaamme. Kympin pylväälle saavuttiin ajassa 31.15 Ison Britannian koskaan juoksusta taukoa pitämättömän Ron Hillin sekä Australian määrähullun Derek Claytonin johdolla. Näiden kahden takana juoksivat parijonossa Uuden Seelannin Jack Foster ja Suomen oma poika Seppo ”300 km viikossa” Nikkari, Belgian Gaston Roelants ja Japanin Akio Usami sekä Etiopian Mamo ja Demissie Wolde. Tämän jälkeen kuitenkin näiden herrojen takana vaaninut USA:n viiksi-vallu Frank Shorter iski. Hän veti seuraavan vitosen alle 15 minuutin (14.57) ja oli tuota pikaa karkumatkalla. Seuraavaan vitoseen Shorter käytti 15.09 ja 20 kilometrin paalulla (1.01.30) hänellä oli jo lähes puolen minuutin johto seuraavina juokseviin Karel Lismontiin, Mamo Woldeen, Nikkariin ja Usamiin. Sen sijaan rauhallisesti aloittanut Kimihara taivalsi tässä vaiheessa sijalla 14. 25 kilometrin tapilla (1.17.05) Shorterin johto oli 53 sekuntia ja väsymättömän kamelin tavoin tämä raastoviulu jatkoi lihansa rankaisua. Seuraavina juoksivat Clayton, Wolde sekä toinen USA:n poika, myöhemmin urheilukirjailijana tunnettu Kenny Moore. Sen sijaan Usami ja Nikkari olivat pudonneet jonnekin. Täydessä maratonkeskittyneisyydessä oleva Kimihara juoksi sitä vastoin sijalla 13, mutta mielessään hänellä oli selvä sijoituksen parannus negatiivisen splitin höystämänä. Shorterin grillatessa ohi 30 kilometrin (1.32.49) ja 35 kilometrien (1.48.40) laattojen, oli todennäköistä, että hän oli juoksemassa kohti voittoa. 30 kilometrin kohdalla hänen eronsa seuraavina takana tuleviin Mooreen ja Woldeen oli tasan minuutti ja 35 kilometrin kohdalla eroksi Woldeen kellotettiin jo lähes 1.40. Kolmanneksi oli tässä vaiheessa noussut Lismont. Myös Kimihara oli aloittanut raastavan kiihdytyksensä kohti kärkeä, sillä 30 kilometrin kohdalla hän oli kymmenentenä, mutta 35 kilometrin pylväällä tämä sitkeääkin sitkeämpi japanilainen näytteli purukalustoaan jo viidentenä. Väsymättömän Shorterin saapuessa 40 kilometrin merkille, oli jo selvää, että olympiakullan vie hän ja vain hän. Toisena juokseva Lismont oli nimittäin jo 2.05 ”mursuviiksi-Frankkieta” perässä. Sitten tuli Wolde viiden sekunnin päässä Lismontista ja Moore 39 sekunnin päässä Woldesta. Viidentenä raastoi isolla R:llä Kimihara. Tästä ei kulunut enää kauaakaan, kun juoksijat jo saapuivat olympiastadionilla sijaitsevaan maaliin järjestyksessä Shorter (2.12.19,8), Lismont (2.14.31,8), Wolde (2.15.08,4), Moore (2.15.39,8) ja Kimihara (2.16.27,0). Jo kolmansissa olympiakisoissa peräkkäin oli Kimihara siis sijoittunut 10 parhaan joukkoon. Sen sijaan 11:nneksi sijoittuneella Nikkarilla (2.18.49,4), 12:nneksi tikuttaneella Usamilla (2.18.58,0) ja 36:nneksi juosseella Unetanilla (2.25.59,0) taival oli ollut raskaampi. Irtonaisia hampaitaan irvistämisen jälkeen suustaan pois sylkien hekin olivat kuitenkin maaliin päässeet. Kimiharan olymopiasuoritusten arvoa (8. vuonna 1964, 2. vuonna 1968, 5. vuonna 1972) kuvaa se, että kautta historian kolme kertaa peräkkäin olympiamaralla 10 parhaan joukkoon ennen häntä oli pystynyt juoksemaan vain Britannian Sam Ferris 1920-luvulla, eikä siihen Kimiharan jälkeenkään ole kyenneet kuin maratonmasiinat Belgian Karel Lismont, Australian Rob De Castella sekä Kenian Eric Wainaina. Myös Australian Steve Moneghetti on ollut kolmella olympiamaratonilla 10 parhaan joukossa, mutta nämä eivät ole olleet peräkkäisiä olympiamaroja. Elämää olympiakisojen jälkeen Kolmansien olympiakisojensa jälkeen Kimihara jatkoi edelleen juoksun harrastamista, sillä mitäpä muutakaan ihminen vapaa-aikanaan tekisi? Loppuvuodesta 1972 hän juoksi Fukuokassa viidenneksi, hieman neljänneksi sijoittuneelle Nikkarille (2.14.02,8) häviten. Vuonna 1973 Kimihara puolestaan juoksi Bebbussa neljänteen voittoonsa, eikä aikakaan ollut hullumpi: 2.14.56. Tästä huolimatta vääjäämätön tosiasia oli, että Kimiharan ura huippujuoksijana oli ehtoopuolellaan. Hän kuitenkin jatkoi tämänkin jälkeen kilvanjuoksua omaksi huvikseen vielä vuosikaudet. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1979 japanilaiset maratonfanit hurrasivat 38-vuotiaalle Kimiharalle täyttä raikua hänen juostessaan Fukuokassa sijalle 48 ajalla 2.23.52. Raasto.comilla ei ole tarkempaa tietoa siitä, mitä maratonjuoksun legenda Kenji Kimihara tänään puuhailee, mutta välillä hänet on nähty poseeraavan yhteispotretissa muun muassa sellaisten eilispäivän maratonsuuruuksien kuin Alain Mimounin, Basil Heatleyn, Frank Shorterin, Waldemar Cierpinskin ja nyt jo edesmenneen Kitei Sonin kanssa. Kukaan ei voikaan kiistää, etteikö Kenji Kimihara olisi eräs kaikkien aikojen parhaista olympiamaratoonareista. Kenji Kimiharan olympiamaratonit 2.19.49,0 (8.) Tokio 21.10.1964 Kenji Kimiharan merkittävimmät maratonvoitot 2.20.25 Lake Biwa 1963 Lähteet GBR athletics 2006. International marathons. http://www.gbrathletics.com/ic/mar.htm. [21.11.2006] Hannus, M. 1983. Fukuokan aikakirjat. Juoksija 13 (12), 28-31. Martin, D. E. & Gynn, R. W. H. 2000. The olympic marathon. The history and drama of sport´s most challenging event. Human Kinetics. Murphy, F. 1992. A cold clear day. The athletic biography of Buddy Edelen. New Jersey: Replica Books. Teksti: Z |