VI OSA:

29.10

Viimeksi jäimme siis siihen, kun palautuminen oli jo käynnissä. Tunti maratonista ja olimme hotellilla....

Ihmettelin sykettäni. Se käyttäytyi mielestäni hyvin oudosti. Olisiko korkea ilmanala tehnyt sille tepposet? Normaalisti minun on hyvin vaikea saada syke edes lähelle 180:tä, mutta nyt maratonin aikana ylämäkeä kävellessäni se ei laskenut edes alle 170. Olin siitä jopa huolissani maratonin aikana jopa niin paljon, että vielä tunti maaliintuloni jälkeen tutkailin jatkuvasti mittarilukemaa, enkä uskaltanut poistaa sykevyötä päältäni. Siinä, kun istuin teltoilla leputtelemassa itseäni, niin silti syke näytti 120.

Kaipa sitä oli sitten vaan uskottava, että urakka oli tällä kertaa liian kova meikäläisen kropalle. Ensi kerralla kun maralle lähden, niin on oltava hyvässä kunnossa, koska muuten siinä ei tule olemaan mitään järkeä.

Oli muuten hyvät hedelmät siellä teltoilla... kaikki maailman hedelmät oli pilkottu valmiiksi GROE:n juoksijoille. Mä en tiennyt puoliakaan hedelmistä, voi olla et ne oli vihanneksiakin... no ei kai nyt sentään, mutta hyvälle ne maistui.

Ehdin jo nukahtaa kunnes Säippä asteli taas ryminällä huoneeseen ja huusi: ”Mä toin jätkä sulle kaljaa”. Heräsin kuin lottovoittaja! Silmissäni ei pyörinyt kolmea RAY:n merkkiä vaan kolme TUSKER-merkkiä. Kling, Kling, Kling ja taas olo oli kuin voittajalla!

Miksei koskaan aiemmin ole liitolla ollut tällaisia koutseja matkassa. Säippäkin on ollut monesti juoksijana, mutta ei ikinä koutsina. Ehkä kannattaisi harkita alan vaihtoa?! Säipän tempaus eittämättä aiheutti sen, että myöhästyimme altaalta, jonne olimme sopineet treffit Hyryläisten kanssa. Ei kuitenkaan kovin pahasti, sillä nestehukka meikäläisellä oli kova, vaikka maraton ei sujunutkaan toivottuun vauhtiin.

Palkintoa en ansainnut juuri suoritetusta maratonista, mutta siitäkin huolimatta uskalsin ottaa rennosti ja meninpä lopulta jopa sinne altaan reunalle, jossa Jannen ehdotus uudesta Tuskerista ei ollut lainkaan huonompi idea. Siihen jopa Säippäkin suostui. Olipa sinne altaalle löytäneet muutkin Euroopan edustajat, ja jokainen oli tosiaan enemmän tai vähän enemmän jostain palanut. Tanskalainen oli kärynnyt eniten, ja hän oli kuin rapu kuivalla maalla. Lopulta Säippä palkitsi meikäläisen vielä pienellä heitolla noin 30 asteiseen uima-altaaseen, jossa perhostelin uudet Kenian ennätykset!

Jotain maratonini vaisuudesta kertoo myös se, että ruoka maistui todella hyvin, vaikka maratonista oli kulunut vasta pari tuntia. Viimeksi Singaporen maratonin jälkeen oli myös sellainen olo, että ruoka olisi voinut maistua, mutta silloin se oli vain hämäystä, sillä lopulta se ei uponnut siellä yhtään, toisin kuin nyt. Söin kuin en olisi syönyt viikkoihin. Vatsalaukku oli suurempi kuin mahani.

Ruuan jälkeen lähdimme kiertelemään kaupunkia. Kemboi lähti vielä oppaaksi, ja löysimmekin joitain käymisen arvoisia paikkoja. Vaikka eihän mulle tosin mitään siitä reissusta päähän jäänyt. Puistossa kävimme katsastelemassa, miten paikalliset rentoutuu ja olihan sieltä hulppeat näköalat Nairobin keskustaan, tosin mun katse tähyili sieltä pelkästään Stanley-hotellia, jota Janne oli jo aiemmin suositellut...

Näköalaa Nairobin keskustaan puiston mäeltä

Nairobin puistoa

Nairobin puistoa 2

Nairobin kaupungintalo

Illalla olikin sitten jo enemmän toimintaa luvassa, kun Säipän oma opas saapui kaupunkiin. Oli vuoro kierrokseen kaupungin yöelämässä. Vaikka oli sunnuntai, niin täälläpä riittää yössä vipinää. Menimme suoraan asiaan ja kaupungin parhaaseen menopaikkaan. Sisäänpääsymaksu oli miehiltä 250 shillinkiä (2,5€) ja naisilta 150 shillinkiä.

Olut oli siellä kyllä kallista Kenian hintatasoon nähden, sillä hintaa sille kertyi 200 shillinkiä (½ l) ja Breezerin tapaiset juomasekoitukset maksoivat 180 shillinkiä. Sen lisäksi, että disko oli todella upeannäköinen sisältä, niin palvelu toimi myös erittäin hyvin. Ikinä ei tarvinnut mennä baaritiskille jonottamaan, vaan juomat tuotiin suoraan käteen sinne, missä ikinä liikuttiin...

Diskoon oli eksynyt muutama muukin valkoinen ja ikään katsomatta jokaisen ympärillä pyöri nuoria tyttöjä. Meikäläistäkin käytiin oikein Tansaniasta asti kyselemässä. Ei siellä saanut minuuttiakaan istua siten, ettei joku olisi siinä vieressä istunut ja haastatellut. Ihmettelin sitä kovasti, koska sen lisäksi, että olin todella väsynyt niin silmäni loistivat punaista kuin kaikki verisuonet olisivat katkenneet päästäni yhtä aikaa. Lisäksi kävelyni oli kuin minut oltaisiin hakattu rautaputkilla. No eipä se heitä varmaan kauheasti haitannut. Naureskelimme siinä Säipän kanssa, kun siellä baarissa oli joku 50v, lihava, koko ikänsä ryypännyt todella pöhöttynyt valkoinen, ja niin vain oli myös hänen ympärillä sama meininki – ettei vaan rahalla olisi tässä kohtaa jotain tekemistä...? No, mutta mä en ole edelleenkään helppo! Sanoin Helenallekin kotoa lähdettäessä, että odotan tältä kuukauden täysselibaatilta enemmän kuin muulta leiriltäni yhteensä.

30.10

Aamulla taas pirteänä ylös ja oli mukava huomata, että vaatteet ei haise yhtään tupakan savulle. Baarissa ei ollut kuin muutamia, jotka polttivat ja yleensäkään täällä ei ole tapana sauhutella, mikä on erittäin hienoa.

Säippä ja Kemboi lähtivät aamulenkille jonnekin lähipuistoon. Sillä aikaa minä päätin, että nyt on sen mun koston aika ja ammuin itseni aamupalalle ja voi jessus, kun oli hienot systeemit. Se eilinen aamu oli kaivertanut mieltäni ja tuskin sain nukuttua. Tässä ollaan nyt kaks viikkoa syöty aamuisin pari palaa valkoista leipää teen kera, ja joskus on jopa jugurttiakin ollut tarjolla. Sellaisen jälkeen olisi normaali kotiaamiainenkin tuntunut kuninkaanhovin juhlaillalliselta.

Armottoman hotkimisen jälkeen siirryin tutkailemaan Nairobin aamuvalmisteluja ja tein reippaan tunnin kävelyn ympäri keskustaa. Kylläpä siellä oli ihmisiä liikenteessä! Maan altako ne nousee vai mistä? Todella vähän löytää mitään ostospaikkoja. Minun mielestä tämä ei ole ainakaan mikään shoppailuparatiisi, vaan ennemminkin tuliaiset tallentuu tuonne päänsyvyyksiin muistoina siitä, mitä on nähnyt ja kokenut. Mielestäni niin täällä Nairobissa kuin Eldoretissakin katukuvasta painuu eniten mieleen nämä täyteen ahdetut pikkubussit, Matatut. Niitä kyllä riittää ja jokaisessa on ovi koko ajan auki ja siitä roikkuu joku mies huutamassa bussin kylkeen hakaten, jotta huomio olisi varmasti taattu. Siten nämä huutajat koittavat saada kyytiläisiä bussiinsa, ja melkeinpä väkisin työntävät sinne porukkaa. Itsekin on monta kertaa ollut vaikeuksissa, kun yrittää väistellä näitä ”sisäänheittäjiä”.

Nairobi on kaupunkina yleisesti ottaen aika siisti, vaikka paikallisilla onkin huono tapa heitellä roskat maahan. Eldoretissa toimitaan aivan samalla tavalla, mutta siellä niitä ei kukaan siivoa ja jälki on myös sen näköistä eli erittäin epäsiistiä. Nairobista sentään löytyy katukuvasta roskiksiakin, mutta Eldoretissa menee hermot, kun yrittää epätoivoisesti löytää jotain roskista.

 
Aamukuva Nairobista

 
Kovat pojat Nairobin aamussa 1

Kovat pojat Nairobin aamussa 2

Joskus yhdentoista aikoihin kirjauduimme ulos hotellista ja seuraavaksi vuorossa oli Tergatin, Running to the limitin metsästys. Löytyihän se ja maksoi noin 12 euroa. Onnistuimmepa jopa hankkimaan siihen nimmarikin itse Paulilta. Tsemiä vaan New Yorkiin!! Tergatin kirjan kirjoittajalla, Jürg Wirzilla, on muuten talo Eldoretissa aivan meidän kämppämme vieressä.

Tergatin kirja, signaturella.

Ruokapaikka löytyi aivan keskustasta, Stanley-hotellin vierestä. Olipa kiva syödä pitkästä aikaa ulkona. Seisova pöytä juomineen maksoi kolmelta noin 5 euroa, ei paha! Kaikki muut meni ihan kivasti alas. Paitsi siitä jostain, mitä lie lehmän suolistoa, en tykännyt. Se oli kuin olisi syönyt kumia. Kemboin hampaat tosin selvittivät tämänkin tehtävän. 

Tergatin kuvia siellä sun täällä

Vielä ennen kuin matka jatkui takaisin Eldoretiin niin oli hoidettava muutamia bisneksiä. Tuli käytyä matkatoimistossa ostamassa liput Philippiineille. Tiedättekö muuten, miten suuri pino tarvitaan tonnin seteleitä, että täältä saa lentoliput Philippiineille. Joo, eikö näillä tosiaan ole suurempia seteleitä sillä ei sitä määrää seteleitä mihinkään taskuun tungeta vaan siihen tarvitaan kunnon putkikassi.

Liput oli siis hankittu ja nyt suunnattiin kohti Embassya. Pitäähän sinne viisumikin saada. Se onnistui helposti. Oli muuten upeaa aluetta se missä näitä eri maiden embassyjä oli. Kemboi kertoi, että se oli Kenian Kauniainen. ... No ei me sentään itsellemme näitä lippulappuja Philippiineille hommattu, vaan kyllä me täältä ihan suoraan kotiin ollaan tulossa, kunhan siellä loppuu ensin pakkaset ja lumisade. Mielellään tiet voisi olla kanssa sitten sulia kun tullaan!

Tällä kertaa vielä lähdimme takaisin kohti Eldoretia. Kello oli jo yli kaksi joten loppumatka tulee olemaan pimeää, eikä se kuulostanut näillä teillä lainkaan kivalta. Päätinkin ostaa matkaseuraksi muutaman palautumis-/rentoutumisjuoman.

Tällä kertaa alkumatka sujui ihan mukavasti, sillä meikä taitaa alkaa tottumaan näihin kuoppiin ja ajotyyliinkin hieman. Tällä kertaa rekisteröin jo huomattavasti enemmän seeproja. On ne kyllä upeita niissä raitapaidoissaan.

Nairobin ja Eldoretin puolesta välistä, slummialuetta

WAU!

Vähän väliä silmä lepää, kunhan uskaltaa katsoa sivulle…

Nakurun jälkeen alkoi jo hämärtää. Edessämme ajoi auto, joka tuskin pysyi tiellä tai siltä se ainakin tuntui. Se ajoi aina keskellä, kun yritimme ohittaa sitä. Muuten kyllä se nuoleskeli molempia reunoja, mutta aina, kun yritimme ohittaa niin ei kun keskelle! Lopulta, kun pääsimme ohittamaan sitä niin varmasti kuskia otti päähän, kun ikkunasta singahti valkoinen käsi ulos ja kädessä oli rungu. Niin minua oltiin opetettu, että sillä tai ruoskalla sivalletaan heti, kun on hiemankin aihetta. Ja kyllä oli autossa hauskaa, kun Mzungu heilutti rungua. Se on sellainen pamppu, joka täällä on varmaan joka autossa, tietysti ruoskan lisäksi. Eikä nämä paikalliset totisesti epäröi käyttää sitä. Joskus jopa pysäytetään auto ja käydään sivaltamassa ruoskalla konepellille pari kertaa. Juoppoja on kuulemma myös jonkun verran liikenteessä iltaisin.

Saavuimme taas päiväntasaajalle. Olimme menomatkalla Nairobiin luvanneet tulla ostoksille, koska meitä oli jo kahden viikon verran harmittanut, kun emme silloin ekalla kerralla ostaneet sieltä shakkilautaa. Nyt me sen ostimme ja pirun hienonkin vielä. Maksoi 10 euroa. Säippä osti norsun pään. En mä tiedä mihin se sitä tarvitsee, kun sillä on jo sellainen vai oliko se mulla?

Ostamamme shakkilauta, vaikka se onkin tässä väärinpäin.

Tämän päiväntasaajan ohituksen jälkeen alkoikin sitten meikäläisen pelottavimmat kokemukset tällä reissulla tähän asti tapahtuneista. Koskaan ei voi luvata varmaksi, ettei enää tulisi pelottavampaa.

Tässä kohtaa tie menee siis huonommaksi ja se alkaa nousemaan kohti Eldoretia. Myöskään katuvaloja ei ole missään kohtaa. Jännitystä lisäsi vielä se, että jalankulkijoita ja pyöräilijöitä tuli silloin tällöin vastaan eikä kenelläkään ole heijastimia. Siinä mennään reaktion varassa, kun niitä väistellään. Välillä tuli paha tilanne, kun väisti kuoppaa vasemmalle ja huomasi, että siellä on jalankulkija niin minusta se oli ihme, että kukaan ei lopulta jäänyt auton alle. Mutta tästäkin huolimatta pelkäsin omaa turvallisuutta enemmän, sillä nyt täällä vuorilla oli pilkkopimeää ja sen lisäksi sellainen sumu, että en ole ikinä ollut. Arvatkaapa onko näissä autoissa sumuvaloja. Kemboikin sanoi taas selvällä suomenkielellä:
”Ei ole sumuvaloja”.

Totta puhuen mä en nähnyt mitään, vaikka istuin etupenkillä, silmät etulasissa kiinni. Jouduin jatkuvasti huutamaan Kemboille, että SLOW DOWN! No hidastihan se, ehkä viideksi sekunniksi, kunnes se laittoi taas päänsivuikkunasta ulos ja kiihdytti vauhdin melkein kasikymppiin. Ikinä ei ole pelottanut niin paljon. Sanoinko joskus, että kilometrit tuntui pitkiltä Singaporen maratonilla? Jos sanoin niin perun sen, sillä nyt ne tuntui pitkiltä ja minuutti kymmeneltä. Ai niin, etupenkillä ei toiminut turvavyöt, mitäs niillä. Vieläkin pelottaa tätä kirjoittaessa. Jos joku on tänne tulossa niin varmistakaa, että koko matkan ajan on valoisaa. Muuten en suosittele jollei sitten ole extreme-tyyppiä.

31.10

Aamulla sain nukkua, kun pojat lähti lenkille. Täällä ollessa on jo kuitenkin päästy hyvään rytmiin joten seiskalta ponkasin ylös, kuin peipponen. Mikäs täällä ollessa, kun nyt täällä paistaa aurinkokin ja lämpötila on hyvä ihon grillaamiseen. Palautuu täällä kait nopeammin kuin pakkasessa.

Olipa täällä kuulemma viime vuonna eräskin Euroopan mestari palauttelemassa akillesjänneleikkaustaan. Bram Som otti korkeanpaikan hyödyn irti, vaikka harjoittelemaan ei oikein päässyt. Kesällä sitten 800 m:llä Euroopan mestaruus kotia viemiseksi. Myös Hollannin Luc Rotwaar (EM-maraton 4.) on Kenian vakikäyttäjiä. Hän on Itenissä tälläkin hetkellä. Sekä Christian Belz viihtyi reilun kuukauden Eldoretissa, ennen kuin juoksi huhtikuussa 28.02 kympin. Nämä parhaimmista eurooppalaisista, mutta porukkaa löytyy Itenistä kymmenkunta, meidän tasoisista jopa hitaimpiinkin.

Tänään oli muuten se päivä, kun Säippä siirtyi uuteen rytmiin. Täällä, kun ei vaihdettu kelloja sunnuntaina niin joku rytmihän meidän piti muuttaa. Säippä muutti siis harjoitusrytmiä. Tästä eteenpäin se treenaa ekan treenin kuudelta ja toisen kello 10.30. Sillä rytmillä se kuulemma aikoo vetää seuraavankin leirin, joka on muuten alkaa jo joulukuun lopussa ja kestää aina helmikuun loppuun, ettekä varmaan arvanneet, että se leiri pidetään täällä.

No nyt kello oli kymmenen ja lähdettiin tuohon kaupungin toiselle puolelle, kahden kilometrin päähän jossa sijaitsee Kipchogen stadikka. Säipällä oli tarkoituksena vedellä neljäsatasia mun toimiessa kellomiehenä ja kuvaajana. Verryttelinpä siinä tovin venyteltyäni kerran kentän ympärikin ja yllättävän hyvälle se tuntui. Varsinkin kun taas oli varmaan 30astetta lämpöä niin jalat oikein kehräsivät.

Aika hiljaista siellä kentällä oli sillä suurin osa porukasta oli tehnyt vetotreenin jo kuudelta.

Välillä Säippä sai jostain “hölkkäristä” kiriapua.

Niin kuin kuvasta näkyy niin jotain murskaa se radan pinta oli ja hiekka pyöri ikävästi jalkojen alla hidastaen vetovauhteja jonkin verran. Mitään merkintöjä radalla ei tietenkään ollut ja huomasinkin muiden vetäessä neljäsatasia niiden olevan vain noin neljäsatasia. Vesieste oli kiinteästi asennettu niin, että sitä ei juurikaan pystynyt säätämään eri korkeudelle. Korkeus oli kyllä aivan varmasti liian matala, ehkä naisten esteen korkuinen.

Myös muut juoksijat olivat erittäin kiinnostuneita miten valkoinen vetää, sillä aina kun Säippä lähti ja lopetti vedon niin kellot piippasivat muillakin kuin minulla. Tuossa alapuolella olevassa kuvassa kaveri on juuri valmiina painamassa stop-nappulaa, kun Säipän veto loppuu. Se kaveri veteli myös aika komean näköisesti neljäsatasia ja vetojen jälkeen laittoi jalkaan suorat housut joilla aloitti verryttelyn. Tällä puvulla mennään taas muutama seuraava päivä. Ja kyllähän sen täällä liikkuessa hajustakin huomaa. Varsinkin kun tuolla sivummalla liikutaan niin sitä näkee, kun pyykkejä pestään suunnilleen likaojissa.

Komeaa askellusta 2100metrin korkeudessa

Viimeistä viedään…

Vesieste oli kyllä liian matalaksi asennettu.

Aivan stadikan ulkopuolella oleva tasainen maa-alue olikin käytetty hyvin hyödyksi. Siihen tuodaan joka päivä maissia ja vehnää rekoittain ja sitten ne levitetään joidenkin pressujen päälle jossa niille sitten tehdään jotain? Ei ole mulle selvinnyt, mutta illalla maissit ja vehnät on siinä pellolla aina nätisti säkeissä, jonka jälkeen ne lastataan takaisin rekkoihin jotka vievät maissit ugalitehtaalle ja vehnät leipätehtaalle.

Maissit ja vehnät levällään.

Ugalitehtaita täällä Eldoretissa on viisi kappaletta, joissa suurimmassa on 3000 työntekijää. Tavallinen työläinen ansaitsee noin kolme euroa päivästä ja työpäivät voivat olla sellaisia 11-13-tuntisia.

Täällä Eldoretissa on muuten myös Outokummulla todella suuret tehtaat. Tuossa päivän mittaan näkee useita rekkoja, jotka kuljettavat Outokummulle puuta paperin valmistusta varten. Sen lisäksi Outokummulla pullotetaan mm. Coca Colaa ja ihan saman makuista se cokis on täälläkin valmistettuna.

Siellä sitä vaan istutaan sen maissin päällä jota me syödään.

Päivällä, kun taas teimme normaalit päivärutiinit eli pyörätaksilla keskustaan, syömään ja nettiin niin vihdoin tapasimme Shaheeninkin. Olihan siellä nettipaikassa myös tämä EM-mara nelonen, Krotwaar. Tämän jälkeen käytiin Shaheenin kanssa teellä, jossa häntä haastateltuamme kuulimme kaiken esim. hänen viime vankilareissustaan. Tuo teellä käyminen ei itse asiassa ole ihan nopeasti tehty, sillä täällä on tapana viettää teekupin äärellä vähintään tunti ellei jopa neljäkin. Ja mikäs siellä ollessa ja teetä lipitellessä, kun se on niin pirun hyvää. Ainakin tämä sitruunatee jonka itse otan joka kerralla. Siellä teepannussa lilluu kokonainen sitruuna ja maku on myös sen mukainen.

- Hell