Karvonen2004

Turkulainen Veikko Karvonen sen tietää - maraton helteessä on ankara koettelemus.

Vuoden 2004 olympiakisojen äärellä raasto.com haastatteli suomalaisen raastamisen pioneeria, maratoonari Veikko Karvosta. Virkeä maratoonarimestari jakoi miellyttävän hetken muistojen äärellä. Haastattelu julkaistaan raasto.com:ssa nyt.

Ateenan lämpötila kaatoi Paula Radcliffen ja monta muuta. Lämpö aiheuttaa elimistölle valtavan lisärasituksen jo muutenkin armottoman 42 kilometrin ja 195 metrin mittaisen urakan lisäksi. Viimeisin suomalainen maratonin olympiamitalisti Veikko Karvonen, 79, tietää mitä on juosta olympiamaraton kovassa helteessä, sillä vuoden 1956 Melbournen pronssimitaliin päättynyt olympiamaraton oli todellinen pätsi.
- 30-32 astetta oli siellä helle ja aurinkoinen sää, asfaltti oli kuuma ja hehkui.

Karvoselle tämä sopi, sillä hän oli aiemmin huomannut kestävänsä hyvin hellettä ja juoksevansa kuumassa säässä paremmin kuin moni muu. Hän lähti olympiamaratonille eräänä suosikeista, sillä muutamaa kuukautta aiemmin oli juostu Pieksämäellä hurjavauhtinen olympiakarsintamaraton missä vuoden 1954 maratonin Euroopan mestari Karvonen oli juossut kovan ajan 2.18.56, mutta jäänyt kolmanneksi Paavo Kotilan ja Eino Oksasen takana. Tuon karsintakilvan tasosta antaa kuvan se, että ennen tuota päivää ainoastaan Englannin Jim Peters oli juossut ME-juoksussaan maratonin suomalaiskolmikkoa nopeammin.
-Kotila ja Oksanen olivat kumpikin olympiakisojen aikaan minua kovemmassa kunnossa ja jos ilman lämpötila olisi ollut vain 20 astetta, en olisi heille pärjännyt, mutta se helle, sitä he eivät kestäneet.

Melbournen olympiamaraton juostiin edestakaisella reitillä ja kun puolivälin jälkeen käännyttiin kohti maalia, oli selvää että Suomen kolmikosta mitaleista taistelee ainoastaan Karvonen.
- Olin alkumatkalla koko ajan kärkijoukossa, en johdossa, mutta kymmenen joukossa koko ajan. Kun sitten tultiin kääntöpaikkaan, huomasin olevani jo kolmantena. Takaisin päin juostessani näin Eino Oksanen ja Paavo Kotilan taivaltamassa kohti kääntöpaikkaa. Kotila sanoi jälkeen päin että, niin vastaan tulit, mutta mitään et puhunut. Sanoin, että näin kyllä kun sinä menit, mutta silloin ei ollut mahdollisuuksia puhua.

Olympiamaratonin jälkimmäisellä puolikkaalla alkoivat todelliset kärsimykset, sillä pilvettömältä taivaalta porottava aurinko teki maratoonareiden olon perin tuskaiseksi.

- Muistan, kun 35 km:n kohdalla otin pari-kolme ryyppyä kahvia sen jälkeen suuhuni suklaakappaleen. Suklaakappale säilyi suussa 4-5 tuntia sulamattomana, suu oli niin kuiva. Kun oltiin juostu 40 km, olin äärimmäisen väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti ja ajattelin, että jos joku tulee takaa, niin sen kuin ohi vaan. Minulla ei ole pienintäkään mahdollisuutta jäädä roikkumaan, saatikka sitten että vielä yrittäisin jättää voimia loppukiriin. Onneksi ketään ei tullut perässä ja kun pääsin stadionille, silloin vasta uskoin tulevani kolmanneksi.

Karvonen ylitti maalinjan pronssimitalistina ajassa 2.27.47, Ranskan Alain Mimounin ja Jugoslavian Franjo Mihailicin jälkeen. Vaikka hän jäi lähes kymmenen minuuttia ennätyksestään, jäi suurin osa tuon helteisin olympiamaratonin osanottaja omasta ”normaalitasostaan” vieläkin enemmän. Hyvin juoksivat myös Oksanen ja Kotila, jotka sinnittelivät maaliin sijoilla 10. ja 13.
- Kyllä olin väsynyt. Se oli elämäni kovin kilpailu. Kyllä siinä oli varmaan kärsimystä monella. En ole sen jälkeen ollut niin väsynyt koskaan, mutta mielenkiintoinen ja antoisa kilpailu se minulle oli. Elämäni parhaaseen urheilusuoritukseeni pystyin.

Karvosen komeaan maratonuraan mahtui Olympiapronssin ja Euroopan mestaruuden lisäksi myös EM-hopeaa vuodelta 1951, Olympiakisojen viides sija Helsingin kotikisoista 1952, Bostonin maratonin voitto vuodelta 1954, Fukuokan maratonin voitto vuodelta 1955 ja onpa hän voittanut urallaan myös Ateenan maratonin vuonna 1955, joka juostiin samalla klassisella maratonreitillä kuin tämän vuoden olympiakilpa.
- Se oli hieno juoksu. Lähdettiin sieltä, mikä sen paikan nimi nyt on, maraton vai mikä. Se tulee meren rantaa, valtavan kauniita paikkoja yhtä mittaa. Sitten se oli myös helppo juoksu, kun oli vajaa kymmenen minuuttia toiseksi tulleeseen, niin siinä sai kerrankin oikein nauttia juoksusta, ettei tarvinnut viimeistä pistää peliin missään.

Koska rahapalkinnot olivat 1950-luvulla ankarasti kiellettyjä, toimivat ulkomaille suuntautuneet kilpailumatkat tuolloin tärkeänä kannustimena kovaan harjoitteluun.
- Bostonissa olin kaiken kaikkiaan neljä kertaa, Japanissa kolme kertaa, Australiassa kerran ja Euroopassa yli kymmenessä valtiossa. Se oli mielenkiintoista ja antoisaa aikaa. Ilman urheilua meikäläinen ei olisi koskaan päässyt niin paljon matkustamaan.

Karvonen pyrki parantamaan heikkouksiaan normaalia harjoittelua lisäämällä.
- Joka vuosi yritin saada lisää nopeutta, kestävyyttä oli kyllä. Kestävyyttä on paljon helpompi harjoitella. Sitä kun juoksi 2,5 tai 3 tuntia metsänpolkuja, välillä vähän nopeammin, välillä hitaammin. Se oli henkisesti helppoa, vaikka siinä väsymys tulikin. Mutta nämä 200 metrin vedot oli henkisesti raskaampia. Kun vetää 40 kappaletta ja pitää pienen tauon vetojen välissä, niin se oli välillä raskasta. Sitten kun vedin niitä 50 kappaletta, niin raskaampaa se taas oli. Taas ja taas. Taas ja taas. Ja kaikkein kovimpia oli tietysti nämä 1000 metrin vedot, kun minun piti juosta niitä minun täyttä vauhtia eli 3.00-3.03 vauhtia. Näillä tietenkin sai nopeutta ja myöskin piinaavaa kestävyyttä, mutta raskaita ne oli henkisesti. Sitten juoksimme siihen aikaan aika paljon 25 km:n juoksuja, joita nyt ei juosta juuri ollenkaan. Ne olivat hyviä harjoituksia, kun ne juostiin tuonne 1.20:een tai 1.22-1.24:een, miten vaan.

50-luvulla harjoittelu oli kuitenkin kohdallani aika määrään painottuvaa. Juoksin parhaina harjoitteluviikkoina keskimäärin 25 km päivässä. Joskus jopa 30 km tai enemmän. Tosin jos päivällä oli tarkoitus juosta niitä 1000 metrin vetoja, niin vedin niitä kymmenen ja se sitten riitti. Ei siihen kerätty päälle muuta paljon. Niiden vetojen tarkoitus olikin olla vauhtijuoksua. Samaa painotti ylivalmentaja Valstekin, joka aina sanoi, että vauhtijuoksu on sellaista, että se on nopeampaa kuin maratonjuoksu ja siinä saadaan sitkeätä kestävyyttä ja varsinkin nopeutta näin hitaalle miehelle.

Helsingin MM-maratoneilla mukana oli neljä suomalaista miestä ja yksi nainen. Vanha mestari seuraa nuorempiensa tekemisiä tarkasti ja arvelee suomalaisilla maratoonareilla yhä tänäkin päivänä olevan mahdollisuuksia maailman huipulle.
- Maailmassa on kilpailu niin paljon kiristynyt joka alalla ja nyt ovat tulleet nämä rahajuoksut, joissa palkintoina on valtavia summia. Nyt meillä Suomessa on semmoinen kymmenkunta miestä, joilla on mahdollisuuksia, mutta toistaiseksi ei ole tullut muita maailman huipulle kuin tämä Holmen.

Suomalaisten edesottamuksia maratoneilla Karvonen aikoo luonnollisesti seurata tarkasti ja hän toivookin heille kaikkea hyvää haasteellisessa tehtävässään Suomen värejä puolustamassa.