Z'n Japanicorner

Barcelona 1992. Olympiamaraton. Koichi Morishita. Raasto. Nämä tekivät lähtemättömän vaikutuksen 18-vuotiaaseen raaston penikkaan, josta tuli loppu elämäkseen Japanifani.

Z'n Japanicornerissa pääset tutustumaan Japanin maratonkulttuuriin, maratoonareihin ja japanilaiseen raastoon.

Matkaraportti raasto.comin Japanin matkalta

Raasto.comin toimittaja Z kävi heinäkuussa Japanissa, tuossa maratonhullujen emämaassa kesällä 2009. Lue japanimaratonfanin matkapäiväkirja nyt vain raasto.comista.

Torstai 16.7.

Japanilaisen maratonjuoksun suurena fanina olen jo pitkään haaveillut Japanissa käymisestä. Tänään, parin vuoden säästämisen jälkeen on edessä kymmenen päivän matka Japaniin, josta on tarkoitus tulla takaisin pari päivää ennen veteraanien MM-kisojen alkua. Rouva Z:n kanssa lähdemme aamupäivällä Turusta bussilla Helsinki-Vantaan lentoasemalle, jonne saavumme runsaat kolme tuntia ennen Tokion koneen lähtöä. Lentokentällä näkyy myös tuttuja, sillä Tuomas Jokinen on menossa 22-vuotiaiden EM-kisoihin. Hän on tullut suoraan St. Morizin vuoristoleiriltä ja on vaihtamassa Helsingissä konetta ennen Liettuaan lentämistään. Jokinen on tuttu Japanin kävijä, sillä hän on ollut maassa juoksemassa Chiba Ekideniä Suomen maajoukkueen tunnus rintapielessään. Häneltä kuulemme kehuja siitä, kuinka hieno maa Japani on, joten odotukset Japania kohtaan nousevat kuin uho puukkojunkkareilla. Nousemme Tokioon menevään koneeseen joka irtoaa isänmaamme kamarasta klo 17.20. Edessä on kymmenen tuntia lentokoneessa istumista ennen Japanin pääkaupunkiin saapumista.

Perjantai 17.7.

Yritämme nukkua lentokoneessa mahdollisimman paljon, sillä kun aikanaan saavumme perille Naritan lentoasemalle klo 8.55 Japanin aikaa, kello on Suomessa klo 2.55 aamuyöllä. Tämän jälkeen valveilla olisi kestettävä aina Japanin iltaan saakka, jotta elimistö saa uudesta rytmistä heti kiinni. Ahtaassa koneessa nukkuminen on kuitenkin hankalaa ja pystymme nukkumaan lennon aikana vain noin kolme tuntia. Onneksi koneessa ei kuitenkaan pysty katsomaan maratonvideoita, sillä silloin ei tulisi nukuttua sekunnin murto-osaakaan. Saavumme Japaniin aika väsyneessä tilassa ja maahantulovelvollisuuksien jälkeen hyppäämme Tokioon menevään bussiin. Naritan lentoasemalta kestää Tokion keskustaan liikenteestä riippuen noin 1,5 tuntia ja tämän matkan taitettuamme saavumme hotelliimme, joka on aivan Tokyo Towerin, tuon yli 300 metriä korkean tornin vieressä. Menemme kahdeksi tunniksi nukkumaan, sillä muuten ei kestä hereillä iltaan asti, mutta yhtään enempää ei saa päivällä nukkua.

Kuva 1. Saapuminen Tokioon

Päivä kuluu aikamoisessa horroksessa ja illan jo hämärtäessä meikäläisen on aika lähteä lenkille. Sitä ennen kuitenkin soitan Tokiossa asuvalle Japan Running News –nettisivujen ylläpitäjälle Brett Larnerille, että olen saapunut kaupunkiin. Sovimme lenkin Yoyogi–puistoon sunnuntaiaamuksi klo 9.00. Yoyogi–puistossa treenaavat kaikki Tokiossa asuvat maratonhuiput Erick Wainainaa lukuun ottamatta silloin kun eivät ole harjoitusleireillään ties missä maailman kolkassa.

Lähden lenkille. Tässä väsymyksen tilassa tarkoitus on juosta 10 km:n kevyt lenkki. Google Earthtista ja Tokion kartasta olen katsonut, että Keisarillisen palatsin ympäri menevälle juoksureitille on matkaa runsaat pari kilometriä hotelliltamme. Otan varmuuden vuoksi rahaa taskuun mukaan, jos satun eksymään, ja lähden juoksemaan. Juokseminen pitkin noin 13 miljoonan asukkaan (esikaupungit mukana luettuna aika monta miljoonaa enemmän) kaupungin katuja on uusi elämys meikäläiselle. Keisarillisen palatsin reitti kuitenkin löytyy noin 17 minuutin juoksemisen jälkeen. Reitillä on valtavasti juoksijoita. Kaikenikäisiä juoksijoita tulee jatkuvasti vastaan lakkaamattomana virtana ja kaikki ovat alle 2.20 juoksijoita ainakin wavalla. Itse reitti ei ole kovin kummoinen verrattuna suomalaisiin metsäpolkuihin ja pururatoihin, vaan se kiertää Keisarillista palatsia ympäröivää aluetta ja sen toisella puolella on aika vilkasliikenteinen tie. Reitillä ei kuitenkaan jouduta ylittämään katuja, eikä seisomaan liikennevaloissa, joten ilmeisesti se on suurkaupungin juoksureitiksi parhaimmasta päästä. Lisäksi maisemat pilvenpiirtäjineen näyttävät aika lailla erilaisilta kuin kotipuolessa. Tokiossa aikoinaan asunut kenialainen maratonjuoksun maailmanmestari (Rooma 1987) ja olympiahopeamies (Soul 1988) Douglas Wakiihuri harjoitteli kuulemma aina tällä reitillä, ja samoin tekee myös edelleen Tokiossa asuva toinen kenialainen maratonin olympiamitalisti (Atlanta 1996, Sydney 2000) Erick Wainaina. Sahaan lenkkiä aikani ja sitten lähden juoksemaan kohti hotellia. Ilma on tappavan kuuma (+ 28) ja todella kostea. Pääsen kuitenkin takaisin hotellille pyörtymättä ja suihkun ja syömisen vaivumme uneen noin klo 22.

Kuva 2. Keisarillisen palatsin reitillä

Lauantai 18.7.

Heräämme noin yhdeksän tunnin yöunien jälkeen ja japanilaisen aamiaisen jälkeen lähdemme kohti Yoyogi-puistoa. Kyseessä on Tokion ydinalueen suurin puisto, jossa harjoittelee kestojuoksua moni. Toki siellä jotkut harjoittavat myös kestojuoksua. Samoin kestojuoksua harjoitetaan siellä. Puistossa on myös urheilukenttä, jossa on melkoinen vilske. Kentällä on varmaan sata japanilaista, suurin osa kestojuoksijoita. Ne vetelevät erimittaisia vetoja muutaman hengen porukoissa. Osa juoksijoista ja juoksijattarista näyttää todella kovilta ja vauhti vedoissa on senmukaista. Myös urheilukentän ulkopuolella on meno raakaa. Moni vetää tv-kovaa puistoa kiertävällä noin 2,5 km:n lenkillä hampaat irvessä tuskaa hylkien.

Itselläni tarkoitus on vetää 10 km tv-kovaa. Päätän verrytellä vain pari kilsaa, kun keli tuntuu tappavan kuumalta ja mikä vielä pahempaa, erittäin kostealta. Aloitan treenin ja eipä kulu kauaakaan, kun meinaan jo läkähtyä. Kuumuus on kerta kaikkiaan hirveä. En ymmärrä, kuinka jotkut pystyivät juoksemaan maratonin tällaisessa kelissä Osakan MM-kisoissa vuonna 2007 tai Hell, Kero senior ja Maija Oravamäki Singaporessa. Vaimo toimii juottajana sillä tällaisella kelillä on pakko juoda ja kaataa nestettä päälle 15 minuutin välein. Jalat ovat kuin vetelää vaahtoa ja tuntuu, että lähtee taju. Juoksen väkisin noin 38 minuuttia ”kovaa”, jonka arvelen olevan 10 km ja tämän jälkeen olen todella puhki. Pää tuntuu raskaalta kuin lyijy ja huimaa. Hetken huilattuani pystyn kuitenkin verryttelemään ja loppuverryttelyä tehdessäni vastaan tulee yllättäen Brett Larner, joka on vetämässä treeniä paikallisen seuransa juoksijoiden kanssa. Sanon hänelle yrittäneeni vetää kovaa, mutta epäonnistuneeni siinä. Hän sanoo kelin vaativan totuttelua, ja siinä mies on totta vieköön oikeassa.

Verryttelyn jälkeen vaihdan kuivat vaatteet ylle ja lähdemme rouvan kanssa kohti Meiji Jingun temppeliä, joka sijaitsee Yoyogi-puiston toisessa päässä. Olemme temppelialueella pari tuntia, minkä jälkeen nousemme metroon. Tokiossa on erittäin kattava metroverkosto ja mikä parasta sitä on myös helppo käyttää. Aivan ydinkeskustan ympäri menee linja nimeltään Yamanote-line, joka on siis ympyränmuotoinen linja, joten sen käyttäjillä ei ole pelkoa päätymisestä johonkin kaukaiselle esikaupunkialueelle mistä ei osaa takaisin. Ajamme sitä noin puoli kierrosta ja jäämme pois asemalla, josta on lyhyt matka Keisarilliseen palatsiin. Keisarilliseen palatsiin ei yleisöllä ole mitään asiaa, mutta meille riittää ihmeteltävää sitä ympäröivässä puutarha-alueessakin. Keisarillista palatsia ympäröivällä juoksureitillä silmään pistää tutunnäköinen hahmo. Musta mies juoksee aika kevyen näköisesti. Tuon täytyy olla Erick Wainaina, sillä olen katsonut Atlantan ja Sydneyn olympiamaratonit videolta varmaan 25 kertaa ja Wainainan tassuttelevainen tyyli on syöpynyt mieleen päättämättömän lähtemättömästi. Päätän ottaa hänestä kuvan. Paluumatkalla metropysäkille käymme erässä pilvenpiirtäjässä syömässä täydessä syöväisyydessä. Siellä on ainakin 99999 ruokapaikkaa. Sitten ajamme metrolla hotelliimme ja menemme nukkumaan.

Kuva 3. Erick Wainaina?

Sunnuntai 19.7.

Herään klo 7.00. Vetäisen naamaan aamupalan, vaihdan lenkkikuteet päälle ja lähden metrolla kohti Yoyogi-puistoa. Tapaan puistossa Brett Larnerin ja lähdemme juoksemaan. Puistossa on mahdollisuus juosta myös pehmeällä alustalla ja siellä saa tehtyä noin kolmen kilometrin mittaisen lenkin. Brett kysyy, kiinnostaisiko minua tavata entinen huippumaratoonari Takayuki Nishida (maraton 2.08.45), joka kuulemma asuu aivan Brettin lähellä. Olen tietenkin moiseen valmis, sillä aloittaessani raasto.comissa vuonna 2005 Japanicornerin pidon, kirjoitin silloin suurena haaveenani olevan jonkun kovan japanilaisen maratoonarin haastattelun. Brett sanoo yrittävänsä järjestää tapaamisen illaksi. Juoksemme 12 km maratonista, vain maratonista, eikä mistään muusta kuin maratonista puhuen, jonka jälkeen palaan takaisin hotellille. Tuskin olen saapunut sinne, kun jo Brett soittaa ja sanoo järjestäneensä tapaamisen Nishidan kanssa illaksi klo 20. 

Päivä on vielä nuori, joten lähdemme rouvan kanssa syömään ja sen jälkeen metrolla kohti Wasedan yliopistoa. Moisessa opinahjossa on aikoinaan opiskellut Toshihiko Seko (maraton 2.08.27), Atsushi Sato (maraton 2.07.13) ja monta muuta kovaa juoksijaa sekä joitain Japanin pääministereitä. Wasedan yliopiston kampus on aika pienellä alueella, mutta eri tiedekuntien rakennukset ovat hirveän korkeita. Tallustelemme jonkin aikaa yliopistoalueen raittia, koska Sekokin on aikoinaan tallustellut sitä ja sitten lähdemme Tokion kansallisstadionille. Siellä pidettiin vuoden 1964 olympialaisten yleisurheilukisat sekä vuoden 1991 yleisurheilun MM-kisat. Sekolla oli tapana vetää kaikki lenkkinsä stadionin vieressä olevalla Jingu Gaienin reitillä, joka on runsaan kilometrin mittainen. Parhaimmillaan hän kiersi sen ympäri yhden lenkin aikana 80 kertaa. Pällistelemme stadionia aikamme, kunnes lähdemme Brettin kanssa sopimaamme tapaamispaikkaan.

Kuva 4. Tokion kansallisstadion

Tapaamme Brettin klo 19. Hän pyytää meitä kotiinsa odottamaan, kunnes hänen japanilainen vaimonsa Mika Tokairin saapuu omista treeneistään. Brettin ja Mikan asunto on tietenkin täynnä japanilaisia juoksulehtiä ja
-kirjoja. Ehkä mielenkiintoisin kirja on Toshihiko Sekon elämäkerta, jossa on sangen seikkaperäisesti kerrottu Sekon harjoittelusta. Siitä saamme kuulla muun muassa, että kun Seko teki koordinaatioharjoituksia, hän saattoi vetää 10 km:n lenkkejä polvennostojuoksua ja joskus hän teki näitä koordinaatioharjoituksiaan myös mäkisessä maastossa. Tämä luonnollisesti tarkoitti sitä, että Seko veti polvennostojuoksua myös jyrkkään ylä- ja alamäkeen.

Mikan saavuttua lähdemme paikalliseen ravintolaan, jonne illan päätähti Takayuki Nishidakin saapuu. Meikäläistä jännittää Nishidan tapaaminen niin paljon, että ruokailupuikot eivät meinaa pysyä kädessä. Tämä jännittäminen on kuitenkin turhaa, sillä Nishida osoittautuu mukavaksi ja veijarimaiseksi tyypiksi. Teen hänestä haastattelun ja tämän lisäksi puhumme pitkään maratonista sekä Suomen ja Japanin yhtäläisyyksistä ja eroista, kunnes kello on jo 23.30. Minun ja Maaritin on aika hyvästellä Brett, Mika ja Takayuki. llta on ollut ikimuistoinen ja näiden mietteiden kera saavumme hotellillemme klo 00.30. Yöuni tulee jäämään lyhyeksi, sillä seuraavana aamuna on lähtö Nikkon kansallispuistoon klo 8.30. Nishida on muuten kotoisin Nikkosta.

Kuva 5. Ilo on ylimmillään

Maanantai 20.7.

Tämä päivä vietetään Nikkon kansallispuistossa, joka sijaitsee 140 kilometrin päässä Tokiosta. Alkupuoli päivästä ollaan Toshugu–pyhätössä, jossa on aikamoisia puusta rakennettuja temppeleitä. Tämän jälkeen lähdemme nousemaan bussilla vuorille 1200 metrin korkeuteen. Tie sinne on aika serpentiinimäinen, mutta siitä huolimatta paikallinen nuoriso kuulemma huvittelee ajamalla sitä moottoripyörillä alas kilpaa öiseen aikaan. Aina välillä moisessa leikissä joku suistuu rotkoon ja kuolee. Ylhäällä vuorille käymme ihailemassa maisemia Chuzenjin–järvellä. Käymme myös katsomassa Kegonin 100 metriä korkeaa vesiputousta, jonka solinan äärellä jo muinaiset munkit ovat käyneet mietiskelemässä. Valitettavasti vesiputouksen näköalatasanne on myös suosittu itsemurhapaikka, joita estämään sinne on rakennettu erinäisiä verkkoja. Tämän jälkeen lähdemme takaisin kohti Tokiosta, jonne saavumme illalla. Edellisen yön vähäisen nukkumisen vuoksi en mene tänään lainkaan lenkille, vaan menen aikaisin nukkumaan.

Kuva 6. Eräs Toshugu –pyhätön rakennuksista

Tiistai 21.7.

Maratonista kertovien unien jälkeen herään klo 6.30 lenkille. Juoksen 10 km Keisarillisen palatsin reitillä, mutta tällä kertaa siellä ei näy Wainainaa. Hän on Nishidan mukaan aikamoinen naistenmies, joten ehkä ilta on Erickiltä mennyt pitkäksi. Lenkin ja aamupalan jälkeen on aika lähteä Tokion rautatieasemalle, sillä edessä on muutto Kiotoon, jossa tulemme asumaan loput Japanin päivämme. Japanissa junat lähtevät ja saapuvat asemille aina täsmälleen aikataulun mukaisesti ja minuutinkin heitto aikataulusta on suuri skandaali. Tokiosta Kiotoon on matkaa 476 km, mutta se ei kauaa luotijunalla kestä. Japanin luotijunat näet kulkevat 270 km/h. Niillä pääsisi kyllä kovempaakin, mutta toistaiseksi ei ole pystytty rakentamaan sellaisia raiteita, jotka kestäisivät kovemman menon. Matkalla Tokiosta Kiotoon juna pysähtyy merkittävistä maratonkaupungeista ainakin Nagoyassa. Luotijunalla matkustaessa maisemat vilistävät ikkunasta hieman samalla tavalla kuin lentokoneen ikkunasta kiitoradalla. Matka sujuu viihtyisästi heviä kuunnellen ja saavumme Kiotoon klo 13.15. Kioto ei ole mikään vähäpätöinen kylä, sillä se oli muinoin 1000 vuoden ajan Japanin pääkaupunki.

Kioton hotellimme sijaitsee aivan rautatieaseman vieressä. Hotelliin saavuttuamme vaimo lähtee kävelemään kaupungille, kun taas minä nukun 1,5 tunnin päiväunet, jonka jälkeen on aika lähteä juoksemaan. Etukäteen olen katsonut Google Earthista, että Kiotossa, jonka asukasluku on 1,5 miljoonaa, on hyvä juosta kaupungin läpi kulkevan joen rannalla. Oikeastaan sen läpi menee kolme erillistä jokea ja menen juoksemaan niistä lähimmän rannalle, jossa on hyvä pyörätie. Ohjelmassa on 6 x 1000m 3.15-3.20 / 2,5 min, mutta koska en tiedä matkaa, vedän 6 x 3.20 2,5 minuutin palautuksella. Keli ei ole yhtä kuuma kuin aiemmin, sillä nyt sataa vettä. Juoksu tuntuu kulkevan kohtalaisesti ja saan vedettyä treenin verryttelyineen (2 km + 2 km) hyvin läpi. Tämän jälkeen käyn suihkussa ja lähdemme rouva Z:n kanssa Geishakortteleistaan tuttuun Gionin kaupunginosaan syömään. Meitsi ei oikein diggaa Gionista, sillä siellä on meikäläisen makuun liian hämäräperäisiä kujia, jotka ovat kuin suoraan japanilaisista gangsterifilmeistä. Niillä saattaa vaania myös ninjoja. Hotellille paluun jälkeen ohjelmassa on jälleen nukkumista, kunnes seuraava päivä tulee toivottavasti koittamaan valonsäteineen.

Keskiviikko 22.7.

Heräämisen ja aamupalan jälkeen lähdemme ihailemaan japanilaista puutarhakauneutta Ginkakujin temppelialueelle, joka myös hopeisena paviljonkina tunnetaan. Itse temppeli ei meitä kiinnosta niin paljon kuin sen ympärillä oleva puutarha, joka on vertaansa vailla.

Kuva 7. Ginkaku-jin puutarhaa

Ginkakuj-ista poistumisen jälkeen suuntaamme kävelyreitille, nimeltään Tetsugagu-no-michi, filosofien polku, jota pitkin japanilaiset filosofit ovat muinoin kulkeneet. Yritämme aistia kaaliimme filosofien henkeä, minkä jälkeen lähdemme bussilla kohti Kioton rautatieasemaa, jossa on valtava ostoskeskus. Siellä on varmaan 1000 ravintolaa ja käymme yhdessä niistä syömässä. Tämän jälkeen Z kauniimpi jatkaa Kioton katsastamista ja meikäläinen menee hotellille makoilemaan hetkeksi ja sitten lähden lenkille.

Kuva 8. Filosofien polulla

Tällä kertaa lenkki suuntautuu rautatien vieressä olevia pikkukatuja pitkin eri joelle kuin eilen. Siellä on hyvää lenkkisuoraa kilometritolkulla, eikä vilkasliikenteisiä teitä ole lähimaillakaan. Ainoastaan pyörätie halkoo joen rantamaisemia. Juoksen 13 kilometrin lenkin, jonka jälkeen yksi päivä on jälleen takana ja nähtävää on tähänkin päivään piisannut enemmän kuin kaali pystyy käsittelemään.

Torstai 23.7.

Normaalien heräämistoimenpiteiden jälkeen ajamme bussilla Kiyomizu-dera temppelialuelle, jossa on temppelirakennuksia enemmän kuin ihmisjärki käsittää. Vielä hienompia ovat temppelialueen ylimmältä tasanteelta avautuvat näköalaisat näköalat yli Kioton kaupungin. Ei ihme, että temppelialue kuuluu UNESCO:n maailmanperintökohteisiin. Temppelialueella riittää niin paljon nähtävää, että siellä kuluu aikaa monta tuntia.

Kuva 9. Kiyomizu-deran temppelialueella

Lopulta kuitenkin löydämme itsemme ruokailemasta Kioton keskustasta, jonka jälkeen menen hiukan lepäilemään ennen kuin lähden vetämään vetotreeniä. Areenaksi tälle olen suunnitellut 2 km:n päässä olevan hiljaisen kadun, missä on pitkä suora. Vedän siellä 10 x 1.35 (noin 500m) 1,5 minuutin palautuksella aika hyvällä kululla. Koko harjoituksen aikana kadulla liikkuu lisäkseni vain pari pyöräilijää. Kesäkuun lopun ja heinäkuun alun akillesvamman aiheuttaman harjoittelutauon jäljiltä kunto on ollut viime viikkoina surkea, mutta nyt kun olen päässyt juoksemaan päivittäin (tosin olen uskaltanut juosta pääosin vain kerran päivässä) kunto tuntuu aika nousevaiselta. Loppuverryttelyn ja peseytymistoimenpiteiden jälkeen menen vielä yhteen hotellimme ravintoloista syömään kunnes uni vie voiton maratonhylkiöstä.

Perjantai 24.7.

Tänään on edessä matka Hiroshimaan, jonne Kiotosta on matkaa 345 kilometriä. Tämä matka kulkee nopeasti luotijunalla. Matkalla mennään mm. Osakan ohi, missä järjestettiin yleisurheilun MM-kisat vuonna 2007 ja missä juostaan joka tammikuussa kuuluisa Osakan naisten maraton. Päätän ajan kuluksi kysellä penkkirivissämme istuvalta japanilaiselta hieman maratonista. Tämä aihe on yleensä japanilaisille mieleen, eikä tämäkään kerta tuo poikkeusta. Häneltä kuulemme suruksemme, että nuorempi polvi ei enää tiedä, kuka Toshihiko Seko on. Sen sijaan keski-ikäisten ja sitä vanhempien suuri sankari Seko on edelleen. Naisjuoksijoista ylivoimaisesti suosituin Japanissa on kuulemma Sydneyn vuoden 2000 maratonin olympiavoittaja Naoko Takahashi. Sen sijaan neljä vuotta myöhemmin niin ikään maratonin olympiakultaa voittanut Mizuki Noguchi ei ole yltänyt vastaavaan kansansuosioon kuin Takahashi, vaikkakin Noguchin loukkaannuttua viime hetkellä ennen Pekingin olympiakisoja jokaisella Japanin tv-kanavalla ruudun alalaitaan tuli kesken ohjelmien viesti Noguchin loukkaantumisesta.

Hiroshimassa ohjelmassa on ensin meno lautalla Miyajiman saarelle, jonka edustalla on kuuluisa vedestä nouseva portti, nimeltään O-torii. Miyajima on hyvin kaunis saari, eikä sitä turhan takia ole valittu yhdeksi Japanin kolmesta kauneimmasta paikasta. Siellä kelpaa istuskella hiekkarannalla palmujen alla ja ihailla maisemia.

Kuva 10. Miyajiman saaren vedestä nouseva portti

Jonkin ajan kuluttua on kuitenkin aika mennä lautalla takaisin Hiroshimaan, jolla on hieman synkeämpi historia. Syy tähän on se, että Amerikan Yhdysvallat pudotti sinne 6.8.1945 klo 8.15 atomipommin, joka räjähtäessään ilmassa noin 600 metriä Hiroshiman yläpuolella tappoi heti noin 80 000 ihmistä (suurin osa siviilejä), joista moni haihtui räjähdyksestä aiheutuvan valtavan kuumuuden voimasta ilmaan.

Kuva 11. Hiroshiman keskusta ennen atomipommi-iskua

Räjähdystä seuraava paineaalto tappoi lisää väkeä. Suurin osa niistä, jotka olivat vielä jostain kumman syystä tämän jälkeen hengissä, kuolivat tuota pikaa alkaneen radioaktiivisen sateen seurauksena. Ihmisiä jäi myös röykkiöittäin kitumaan palo- ja muina vammoineen, mutta heitä ei pystytty hoitamaan, koska lähes koko kaupunki oli kaatunut maan tasalle, eikä lääketarvikkeita ollut. Vuoden loppuun mennessä kuolleita oli yli 100 000 ja muutamaa vuotta myöhemmin Hiroshimassa alkoi syöpäepidemia. Nykyisin atomipommin uhreja lasketaan olevan yli 200 000. Ei siis ole ihme, että pommituksesta kertovassa museossa käynti on vaikuttava kokemus. Jopa normaalisti koko ajan joka paikassa möykkäävät ja öykkäröivät amerikkalaiset turistit ovat siellä hiljaista sakkia. Myös atomipommikupolilla käynti ja rauhanpuistossa kävely syöpyy mieleen todennäköisesti loppuiäksi.

Kuva 12. Hiroshiman keskusta atomipommi-iskun jälkeen

Ilta alkaa jo hämärtää, kun kiidämme luotijunalla Hiroshimasta takaisin Kiotoon. Osakan kaupungin ja sen esikaupunkien loputon valomeri paluumatkalla näyttää aikamoiselta. Takaisin Kiotoon päästyämme tempaisen koneeseen 13 kilometrin lenkin, käyn syömässä ja menen nukkumaan yrittämättä ajatella liikaa Hiroshimaa, muuten menee yöunet.  

Lauantai 25.7.

Viimeinen kokonainen päivä Japanissa. Lähdemme aamulla bussilla Kioton laidalla sijaitsevaan Arashiyaman kaupunginosaan, jossa on luonnon helma. Kävelemme siellä bambumetsän läpi kulkevaa kujaa pitkin ja ihmettelemme bambuja. Sen jälkeen ajamme bussilla takaisin Kioton keskustaan syömään. Z r jää katsastamaan kiotolaisia tavarataloja, mutta meikä menee hotellille nukkumaan päiväunet. Tämän jälkeen vedän lenkkarit jalkaan ja vedän 14 km vauhtileikittelyä joen rannalla. Sen jälkeen onkin edessä enää pakkaaminen, syöminen, nukkuminen ja…

Sunnuntai 26.7.

…kotiinlähtö. Bussi vie meidät aikaisin aamulla Osakassa sijaitsevalle Kansain lentokentälle, josta lento Helsinkiin lähtee klo 11.00. Niin jää Japani taakse. Matkalla kohti Suomea katson lentokoneessa filmin, jossa joku avaruusolio yrittää tehdä The Rockista hakkelusta. Lisäksi nukun noin kaksi tuntia ja luen - tai oikeastaan katselen - japanilaisia maratonlehtiä. Saavumme Helsinkiin klo 15 Suomen aikaa (klo 21 Japanin aikaa). Hirvittävän unta vastaan taistellun bussimatkan jälkeen olemme Turussa noin klo 19 ja noin vartti sen jälkeen kotiin. Valvomme väkisin klo 21.30 asti ja sen jälkeen nukumme aina seuraavaan aamunkoittoon asti.  

Teksti: Z
Kuvat: Z ja rZ