|
Cherry Blossom 2008 Washington D.C:ssä juostaan vuosittain suhteellisen nimekäs Credit Union Cherry Blossom kisa, joka on pituudeltaan 10 mailia. Kisan line-up on joka vuosi tasokas ja kärki pitää yllä jonkinmoista vauhtiakin. Tällä kertaa myös raasto.comin toimitus änkesi kisaan mukaan. Ensimmäinen kerran Cherry Blossom järjestettiin jo vuonna 1973, jolloin tavoitteena oli tarjota harjoituskisa Boston maratonille valmistautuville eliittijuoksijoille. Tänä vuonna kisassa maaliin saapui 12.313 juoksijaa, joten aivan pienen sakin tapahtumasta ei enää ole kyse. Juoksu järjestetään D.C:n keskustassa aamuvarhain kirsikkapuiden kukkiessa kukkeimmillaan. Näistä tuo ajallinen määre on hyvin tyypillinen paikallisten maantiekisojen piirre. Aikaisen ajankohdan etuna on, että tiet ovat vapautuneet täysin autoihin kiinni kasvaneelta yhteiskunnalta juoksun käyttöön - edes muutamaksi tunniksi. Reitillä ei ole ainuttakaan pysäköityä autoa, ei liikkuvaa autoa, ei edes auton osaa, eikä paljon muitakaan juoksua häiritseviä tekijöitä, kuten kettuilevia reitillä toikkaroivia ätöjä. Näin ei kaikkialla aina ole, mutta nämä ovatkin ilmeisiä edellytyksiä sille, että kisaan saadaan paikalle kunakin vuonna maailman eliittiä. Ja raasto.com. Tänä vuonna kisan kärkiniminä olivat naisissa Catherine Ndereba, Lydia Simon, Lineth Chepkurui ja Angelina Mutuku. USA:n kärkinaiset keskittyivät samaan aikaan päivää ennen Bostonin maratonia saman maratonin reitillä juostavaan olympiamaratonkarsintaan. Miesten kisassa kärkeen ennakoitiin Sammy Kipketeriä, kisan kolme kertaa voittanutta John Koriria, John Yudaa ja Charles Munyekia muiden ohella. Osa USA:n kärkinimistä puolestaan palautteli tuona aamuna edellisen päivän 10 km:n mestaruuskisoista. Jonkin sortin paikallisina untuvikkoina meillä kävi joulukuisena maanantai-iltana sauma kun äkkäsimme, että Cherry Blossomin ilmoittautuminen aukenee tuota iltaa seuranneena aamuna. Olimme kuulleet nykyisen juoksuseuran lauantaiaamun yhteislenkillä, että kisan starttipaikat hupenevat netissä kuin dollarin arvo euroon nähden. Eipä ollut vaivalloista jäädä tuolloin töihin kotitoimistoon ihan vain siksi, että pääsisimme reitille emmekä reitin varrelle. Tämä panos ei suinkaan ollut turha, sillä kisa myytiin loppuun ensimmäisen vajaan neljän tunnin aikana, ja tuohon kaupantekoon olimme mekin kantaneet ropomme. Tietenkin jos olisin kykenevä suorittamaan 10 mailia alle 48 minuuttiin tai frau alle 56 minuuttiin, niin ovi olisi auki tuosta vaan. Nyt tyydyimme kuitenkin osaamme. Kisaa edeltävänä päivänä piipahdimme kisan expossa, joka oli tulvillaan tavaraa. Niin täällä näyttää olevan tapana. Tavaraa piisasi, ja valtaosa siitä oli suunnattu naisille. Sunnuntaina kisassa itse asiassa maaliin saapuikin enemmän naisia kuin miehiä, joten kaupustelijoiden vainu on tarkka. Expon paras antia kuitenkin oli itsensä Catherine Ndereban pikahaastattelu raastoon. Todellisuudessa olin niin täpinöissäni siitä, että frau joutui kyselemään osan kysymyksistä. Improvisaation äärellä kamera onneksi pysyi käsissäni juuri ja juuri. Lyhyenläntä ja kevytrakenteinen Ndereba kertoili olympiavuoden tärkeydestä ja kauden avauksen iloisuudesta. Ilmankos häntä hymyilytti koko ajan. Täpinäni läpi puolestaan kuulsi pelonsekainen odotus läpijuoksun kanssa taistelusta. Hikoilin joko noista syistä tai siksi, että minun vain oli lämmin. Mikä edelsi mitäkin, jäi kauniisti tajuavaisuuteni rajan ulkopuolelle. Olin tietenkin aikeissa ajaa kisapaikalle sunnuntaiaamulla, kun autonajelu kerran täällä on tapana, mutta pieni lauantaiohjelman muutos tarjosi yösijan ja ympäristöystävällisemmän vaihtoehdon lähempänä kisapaikkaa metroverkon ääreltä. Tämän myötä pääsimme todistamaan sunnuntaiaamuna ehkä vain kerran vuodessa tapahtuvaa vaellusta. Metrovaunut, metrotunnelit ja metrolle/-lta suuntautuvat portaat täyttyivät juoksutamineisiin sonnustautuneista eri-ikäisistä ja -kokoisista koettelijoista. Näitä ihmisiä vaelsi juomapullot käsissään tasaisena virtana kohti sateista National Mall'a, jossa kyseinen kisa otti paikkansa. Osa vaeltajista näytti kovilta, osa ei. Näin peilikuvani metron ikkunasta ja kyynelvirran aikansa juostua kykenin asettaman itseni kuvatun jatkumon keskivaiheille. Kisan startti tapahtuu Washington Monumentin (sellainen piskuinen torni jokaisessa D.C:ssä kuvatussa elokuvassa tai tv-sarjassa, hhmmm... ehkä Manaajassa sitä ei näy) juurelta. Ahtaalle, vain kolmikaistaiselle, tielle asetetaan juoksijoita useassa eri lähtöryhmässä, jotka lähetetään reitille 2,5 minuutin välein. Tämänvuotisena erikoisuutena oli reitin pienimuotoisen uudistumisen ohella naisten eliittiryhmän (30 juoksijaa) startti 10 minuuttia ennen muita. Kisaa edeltävät hetkemme sujuivat pienellä kiireellä sateisessa, hieman tuulisessa ja oletettua koleammassa aamussa, mutta ehdimme kuitenkin tavata muutamia muita HCS:n juoksijoita. Verryttelyt teimme omaan tahtiin ottamalla tehokkaasti mallia kenialaista, jotka lämmittelivät lähistöllä, etäämmällä alati kasvavasta tuhatpäisestä massasta. Heidän verryttelyvauhtinsa ei päätä huimaa, ja se jos mikä sopi nykykuntoon oivallisesti. Yht'äkkiä kuului lähtölaukaus, joka lähetti reitille 30 kovakuntoista naista. Lähtölaukauksen jälkeen säntäilin sinne tänne kuin päätön ja löysin laukkusäilytyksenkin vajaa kolme minuuttia ennen omaa starttia. Kuvittelin alunperin, että olisin juuri tässä vaiheessa ollut ottamassa kuvia naisten eliittiryhmän juoksusta, mutta miten väärässä voi ihminen ollakaan. Järjestelyt olivat todellisuudessa varsin loogisia, hyvin ratkaistuja ja selvästi merkittyjä, mutta ei meikäläisen moniajurille sillä hetkellä. Ehdin kuitenkin lähtöön juostessani vetämään yhden aukkarin, joten mikäs siinä. Tilanne olisi voinut olla heikomminkin, mutten nyt oikein keksi miten. Hieman ennen starttia kuulutettiin naisten kärjen ylittäneen ensimmäisen mailin. Aikaa en muista millään, ei pystynyt silloin, eikä nyt. Aloin keskittyä palatakseni samaan paikkaan juoksuaskelin. Olotilani keltaisessa karsinassa oli yllättävän rento. Kisan piti olla kevään yksi päätavoitteista, mutta kun alla oli enemmän sairastelua kuin harjoittelua, niin äkkiähän sitä tavoitteensa uudistaa. Yllättävän rento kuitenkin tarkoittaa yleensä vain yhtä asiaa: liian kovaa alkuvauhtia. Tämä yhtälö ei pettänyt tälläkään kertaa. Starttikanuunan kajahdettua otin maltilla ensimmäisen noin 250-300 metriä, ja sitten jo ajattelinkin, että ehkä on jo aika kiristää vauhtia. Parempi olisi ollut keskittyä pitämään kiinni käsijarrusta. Ensimmäinen maili livahti ohi ajassa 5.19 ja toinen maili hieman hitaammin, mutta silti edelleen reilusti nykykunnon edellyttämää vauhtia kovempaa. Onneksi 2,5 mailin kohdalla pakkohelpotus rauhoitti vauhtia kummasti, ja tuhrasinkin kolmanteen mailiin aikaa 6.15. Siinä vaiheessa tajusin, että kärkikin on karannut tavoittamattomiini. Olihan se ravannut koko ajan 4.38 keskivauhtia. Tyhjennyksen ja tuon tajuamisen jälkeen olikin helpompaa hinuttaa itseään kohti maalia. Kun kärki länttäsi 5 mailin kohdan sileäksi ajassa 23.08, raahauduin siinä vaiheessa 4 mailin kohdalle. Ehkä, en nyt muista moista kovin tarkkaan. Puolimatkassa olin jäljessä vähimmäistavoitevauhdista riittävästi (3 sek.), mutta siinä vaiheessa juoksu tuntui vain juoksulta. Se hymyilytti. Olisin voinut olla pettyneempikin. Kuuden mailin ja pian sen jälkeen kympin (35.38) jälkeen reitti oli hieman liukkaahko, mutta samalla se vietti aavistuksen alamäkeen. Reitin varrella kannustus jatkui amerikkalaisen äänekkäänä, kuulin jänisräikän, huonoa musiikkia ja tyttömäistä kirkumista. Vielä jaksoivat, vaikka kärki oli rykäissyt siitä ohi kuutisen minuuttia aikaisemmin. Muutama selkä tuntui lähestyvän tasaista tahtia. Eräs niistä oli nykyisen seurakaverini. Tuon selän tavoittaminen oli välittömästi uusi tavoitteeni. Perään, vinkkari päälle ja viskomalla ohi. Eipä kulunut aikaakaan kun näin kävi. Olisiko ollut vajaan 8 mailin paikkeilla. Reitin ainoalla sillalla se taisi olla. Tuossa vaiheessa reitti piipahti lähellä Arlingtonin hautuumaata. Sen muistan. Into paukkui tossujen alla ja pitkästä aikaa tunsin, että hallitsen laimeaa kehoani. Vauhti ei päätä huimannut, mutta fiilikset olivat sitäkin paremmat. Valuin lopun matkaa kuin uppotukki koskessa. Vaanin muita ja ohittelin selkiä. 1200m ennen maalia kilvoittelu tietenkin alkoi pistää levännyttä jenkkakahvaa ja vauhdinpitäminen oli lopun matkaa pienen raaston takana. Oikeasti tuo raasto ei ollut kummoistakaan. Koko kisan voitti Marokon Ridouane Harroufi lennokkaan loppukirinsä ansiosta ajalla 46.14 (2.52/km). Häneltä takkiinsa otti Kenian Nicholas Kamakya (46.15), kun kisan kolmanneksi juossut Sammy Kipketer oli viisi sekuntia Kamaykan perässä. Paras ei-afrikkalainen oli Japanin Takashi Toydoa ajalla 48.42. Parhaalle amerikkalaiselle oli tarjolla matka Cherry Blossomin sisarkisaan Japaniin ensi vuonna. Tuon reissun vei paikallinen kolli nimeltään Steven Crane ajalla 49.41. Naisten kisassa puolestaan koettiin pienoinen yllätys kun lähinnä harjoitusmielessä kisaa taittanut Catherine Ndereba ei ylittänytkään maalia naisista ensimmäisenä, vaan vasta neljäntenä (54.52). Sattuipa niin, että maannaisistaan löytyi voitonnälkäisempiä neitoja, kun Lineth Chepkurui (54.21) ja Angelina Mutuku (54.39) pesivät kolmanneksi juosseen Lidia Simonin (54.41). Kärkijuoksijoiden istuessa porekylvyissään hotelliensa uumenissa saavuin maalinviivan yli ajassa 57.47, jolla heltisi kisan 65. sija. Summattuna kisa oli varsin miellyttävä kokemus. Kisajärjestelyt toimivat moitteettomasti ennen ja jälkeen kisan, reitti oli lättänä kuin maapallo ennen muinoin, virallisesti mitattu ja sillä oli tilaa juosta. Reitillä oli kaksi tiukkaa U-käännöstä, mutta mitä siitä. Laajemmalla perspektiivillä kisan ilmeisenä haittana ovat kotvasen kallis ja pitkä kisareissu Suomesta sekä eurooppalaisille vähemmän kiinnostavan pituinen kisa (16.093km). - ste |