Z'n Japanicorner

Barcelona 1992. Olympiamaraton. Koichi Morishita. Raasto. Nämä tekivät lähtemättömän vaikutuksen 18-vuotiaaseen raaston penikkaan, josta tuli loppu elämäkseen Japanifani.

Z'n Japanicornerissa pääset tutustumaan Japanin maratonkulttuuriin, maratoonareihin ja japanilaiseen raastoon.

Yuko Arimori

Neljäntenä kuukauden japanilaisena raasto.comissa esitellään maratonin kaksinkertainen olympiamitalisti ja eräs japanilaisen naismaratonjuoksun pioneereista, Yuko Arimori.

Kestävyyskone

Yuko ”kestävyyskone” Arimori syntyi 17.12.1966 Okayama cityssä, Japanissa. Arimorin nuoruudessa naisten maratonjuoksu oli syrjittyä touhua niin Japanissa kuin muuallakin miesten pitäessä huolen maanteiden jyystämisestä. Niinpä Yukon idoleiksi muodostuivatkin japanilaiset miesmaratoonarit. Seurattuaan näiden tuskaa pelkäämättömien maratonkoneiden itsekidutusta maantiellä, tiesi Arimori haluavansa tulla itsekin yhtä kovaksi raastajaksi. Hän alkoikin harrastaa kestävyysjuoksua tavoitteenaan juosta vielä jonain päivänä maraton kovaa, erittäin kovaa.

Alku ei kuitenkaan ollut kovin lupaava. Yläasteikäisenä Arimori nimittäin viipyi 800 metrillä 2.36, eikä hänen aikansa tuolla matkalla lukion jälkeenkään ollut kuin 2.19. Tämä ei kuitenkaan kertonut hänen lahjoistaan mitään, sillä siihen aikaan 800 metriä oli jostain käsittämättömästä syystä pisin tyttöjen kilpailumatka Japanin koululaiskisoissa. Arimorin kaltaiselle kestävyyskoneelle 800 metrin juokseminen oli perin hyödytöntä puuhaa, sillä hänen ominaisuutensa viittasivat ennen kaikkea matkoille 10 000 metristä ylöspäin. 3000 metriäkin oli Arimorille aivan liian lyhyt matka, sillä päästyään opiskelemaan Nipponin ylipistoon liikuntakasvatusta, vei kyseinen matka häneltä aikaa 9.57. Kerran tosin korkeakoulujen välisessä Ekiden-maantieviestissä Arimori vetäisi kolmosen osuutensa 9.48. Vaikka nämä tulokset eivät vielä luvanneet suuria, suurta oli kuitenkin tulossa.

Selvä käännekohta Arimorin juoksijanuralla tapahtui hänen valmistuttuaan yliopistosta ja kohdattuaan maratonvalmentaja Yoshio Koiden. Koiden kokenut maratonsilmä havaitsi Arimorissa olevan aineista huipulle, kunhan tämä saisi rutkasti lisää määrää koneeseen. Koide tarjosi Arimorille pestiä Recruit teamin juoksijaryhmässä ja Arimori otti tarjouksen vastaan. Koiden suojissa Arimori alkoi harjoitella kunnolla ja otti tavoitteekseen maratonin. Muille matkoille tähtääminen olisikin hänen tapauksessaan ollut silkkaa ajan tuhlausta, sillä maraton oli selvääkin selvemmin hänen kohtalonsa.

Olympiahopeaa Barcelonassa

Koiden vaativa maratonharjoittelu alkoi tuottaa nopeasti tulosta ja muutama tuhat kilometriä myöhemmin Koide katsoi suojattinsa olevan valmis maratondebyyttiin Osakassa 1990. Siellä Arimori juoksikin kohtalaisesti sijoittuen kuudenneksi ajalla 2.32.51, joka siihen aikaan oli Japanin naisten debyyttimaratonennätys. Tämä ei kuitenkaan kaksikkoa Koide-Arimori tyydyttänyt, vaan he asettivat seuraavaksi tavoitteekseen lyödä kahden ja puolen tunnin raja maratonilla murskaksi. Vuotta myöhemmin samassa paikassa tämä haamuraja särkyikin säpäleiksi Arimorin juostessa täydessä hurmiossa 2.28.01. Lyhyessä ajassa Arimorista oli tullut Japanin naismaratoonareiden kärkikaartia. Tuon juoksun perusteella hänet valittiin myös saman vuoden elokuussa pidettäviin yleisurheilun MM-kisoihin Tokioon, jossa tavoitteena ei ollut enempää ja vähempää kuin mitali.

MM-kotikisoissa Arimorin tavoite ei kuitenkaan täyttynyt hänen jouduttuaan antautumaan Puolan Wanda Panfilin, Saksan Kathrin Dörren ja joukkuetoverin Sachiko Yamashitan kiihdytyksessä 36 kilometrin paalulla. Japanin kansan suureksi riemuksi pikkuinen Yamashita taisteli itsensä hopealle Panfilin jälkeen, mutta Arimorin oli tyytyminen katkeraan neljänteen sijaan, toki kuumiin ja kosteisiin olosuhteiseen nähden hyvällä ajalla 2.31.08. Arimorin tuskaa sietäväinen raasto kuitenkin palkittiin siinä mielessä, että hänet valittiin yhdessä Yamashitan kanssa suoraan seuraavan vuoden olympiajoukkueeseen. Siellä Arimori aikoikin olla iskussa.

Pettymyksestä huolimatta Arimori tuulettaa
neljättä sijaa kotiyleisön edessä.
(kuva: George Herringshaw)

Kaikki ei kuitenkaan olympialaisia silmällä pitäen mennyt aivan suunnitelmien mukaan, sillä kolmannesta paikasta Japanin naisten olympiamaratonjoukkueeseen tuli katkera taistelu, jossa likaisilta tempuiltakaan ei vältytty. Vahvimmin kolmanteen olympialippuun tarrautui Yumi Kokamo juoksemalla alkuvuodesta 1992 Osakassa 2.26.26, mutta kun Akemi Matsunokin juoksi 2.27.02, alkoi valtava poru. Matsuno järjesti mediatempauksen, jossa hän suorassa TV-lähetyksessä lupasi tuoda Japanille mitalin naisten maratonilta, mikäli hänet valittaisiin joukkueeseen. Paine kohdistui tällöin ennen kaikkea Arimoriin, jonka valintaa olympiajoukkueeseen eivät kaikki ymmärtäneet. Myös Matsunon kotikylä alkoi painostaa Arimoria luopumaan paikastaan olympiajoukkueessa. Arimori sai myös yhdessä Japanin maratonjoukkueen päävalmentajan kanssa tappouhkauksia kiihkeiltä maratonfaneilta. Päävalmentaja Kokage pysyi kuitenkin tiukkana: kun kerran Arimori oli valittu joukkueeseen, niin hän oli ja pysyi joukkueessa, juoksivat muut mitä tahansa. Tämän tapauksen johdosta voi vain kuvitella millaiset paineet Arimorilla oli Barcelonan olympiamaratonille valmistautuessaan. Vetäessään laadukasta määrää viikosta viikkoon väsymättömän maratonkoneen lailla tappouhkauksista välittämättä hän kuitenkin tiesi olevansa kunnossa, suorastaan hirvittävässä kunnossa.

Barcelonan naisten olympiamaratonilla 1.8.1992 oli kuumaa kuin saunassa, mutta se ei Arimoria haitannut. Aikaisemman kokemuksensa perusteella hän muisti olevansa helteessä kuin kotonaan ja kun Japanin maratonjoukkue oli saapunut totuttautumaan olosuhteisiin hyvissä ajoin, tiesi hän tehneensä maratonvalmistautumisessaan kaiken mitä tehtävissä oli. Alkumatkasta Arimori pysytteli viisaasti kärkijoukon katveessa ja säästeli voimiaan pyrkien juoksemaan mahdollisimman rennosti. Ratkaiseva isku tuli 25 kilometrin paalulla IVY:n Valentina Jegorovan kiihdytettyä kärkijoukosta irti. Jegorovan nykäys repi ryhmän palasiksi ja 30 kilometrin paalulla hän oli jo 55 sekuntia Arimorin edellä. Arimorin kone alkoi kuitenkin vasta lämmetä ja tämän jälkeen hän aloitti suorastaan naarassusimaisen saalistuksen. Jännitys maailman TV-katsomoissa nousi sietämättömäksi Arimorin pudottaessa kaikki muut kelkastaan ja tavoittaessa Jegorovan 38 kilometrin paikkeilla. Näiden kahden suuren naismaratoonarin kamppaillessa ylös pelättyä Montjüicin seinänousua kohti sen laella olevaa olympiastadionia, kohosi maratonkuume kotona Japanissa hysteeriseksi.

Tämä henkeäsalpaava takaa-ajo oli kuitenkin vetänyt hentoisen Arimorin energiat aivan tyhjäksi ja 41 kilometrin jälkeen hänen oli annattava periksi Jegorovan konemaisen takomisen seurauksena. Kaikkensa pinnistäen hän kuitenkin saapui maaliin Japanin kautta aikain ensimmäisenä naismaratonjuoksun olympiamitalistina ajalla 2.32.48 vain kahdeksan sekuntia Jegorovan takana. Suurenmoisesti Arimori oli kestänyt itseensä asetetut koko maratonhullun Japanin paineet Akemi Matsunon mediatempusta huolimatta. Kun joukkuetoveri Yamashitakin sijoittui neljänneksi, syöpyi tuo päivä ikuisiksi ajoiksi japanilaisten maratonfanien mieliin.

Valtava riemu pyyhkäisi Arimorin
yli Barcelonan maalinviivan jälkeen.

Olympiapronssia Atlantassa

Palattuaan kotiin Barcelonasta huomasi Arimori olevansa koko Japanin kansan sankaritar. Lukuisat lehdet ja TV-asemat kerjäsivät häneltä haastattelua haastattelun perään. Valtava juhlinta Arimorin ja Barcelonan miesten maratonin hopeamitalistin Koichi Morishitan ympärillä jatkui koko loppuvuoden vilkkaana. Kun sankarinpalvonta alkoi vihdoin vuonna 1993 hellittää, yritti Arimori palata harjoittelun pariin, mutta motivaatiota oli vaikea löytää. Hän oli panostanut Barcelonaan niin armottomasti, että samanlaiseen juoksukierteeseen pääseminen tuntui lähes mahdottomalta. Niinpä ei ollutkaan ihme, että kun Arimori viimein loppuvuodesta 1993 alkoi saada juonesta kiinni, seurauksena oli rutkasti vammoja. Juoksutauko oli ollut liian pitkä. Ensin tuli vamma oikeaan kantapäähän, sitten vasempaan kantapäähän kunnes lopulta jalat oli leikattava. Niin kului vuosi 1994 ilman Arimoria maratonia raastamassa.

Tuskallisen hitaan tervehtymisen jälkeen astui Arimori vuoden 1995 kesällä Hokkaidon maratonin lähtöviivalle testatakseen kuntoaan. Kolme vuotta oli kulunut hänen edellisestä maratonistaan, eikä Hokkaidon reitti muutenkaan kuulunut Japanin nopeimpiin. Tähän ei ollut vähiten syynä ajankohta, elokuu, jolloin Japanissa on yleensä joko kuuma tai erittäin kuuma. Jälleen kerran Arimori osoitti olevansa ilmiömäinen hellejuoksija voittamalla Hokkaidon kilvan reittiennätyksellä 2.29.17. Tämä oli niin vakuuttava näyttö, että sen perusteella hänet valittiin Japanin vuoden 1996 olympiajoukkueeseen Izumi Makin ja vuoden 1993 maailmamestarin Junko Asarin seuraksi. Edessä olisi uran toinen olympiamaraton Atlantan kuumassa ja kosteassa pätsissä. Ennen olympiamaratonia Arimorin harjoittelu Coloradon ohuessa vuoristoilmassa sujui siksi hyvin, että tavoitteena Atlantassa ei voinut olla muu kuin voitto.

Atlantan naisten olympiamaraton 28.7.1996 oli varsinainen jännitysnäytelmä. Lähtöhetkellä kello 7.05 aamulla lämpötila oli 21,3 astetta, mutta kosteusprosentti oli huima 93. Auringon noustessa kosteus putosi 77 prosenttiin, mutta lämpötila nousi 25,1 asteeseen. Olosuhteet eivät siis olleet helpot. Niinpä Saksan Uta Pippigin taktiikka lähteä alussa kovaa liikkeelle oli silkka itsemurha. Täysin katkennut Pippig tavoitettiinkin jo 17 kilometrin kohdalla, jonka jälkeen Etiopian Fatuma Roba lähti omille teilleen. Arimori juoksi koko ajan Robaa takaa ajavassa ryhmässä, joka harveni tasaisesti matkan edettyä. 35 kilometrin kohdalla omia menojaan kohti voittoa menneen Roban jälkeiseen ryhmään kuuluivat enää Arimori ja vanha kiistakumppani neljän vuoden takaa, Valentina Jegorova. Tämän jälkeen alkoi kuitenkin tuska. 40 kilometrin paalulla Arimori oli Jegorovaa jäljessä jo 18 sekuntia ja mikä pahinta, Saksan Kathrin Dörre saavutti Arimoria nopeaan tahtiin. Täysin poikkinaisesta kehostaan huolimatta Arimori sai kuitenkin pidettyä valtavasta kivusta huolimatta Dörren takanaan, vaikka Dörre otti häntä viimeisen 2 kilometrin 195 metrin aikana 13 sekuntia kiinni. Eroksi maalissa jäi kuitenkin kuusi sekuntia Arimorin (2.28.39) hyväksi ja niin hän oli yhdessä hopealle sijoittuneen Jegorovan kanssa noussut siihen harvalukuisaan joukkoon, joka on ottanut maratonilla kaksi perättäistä olympiamitalia.

Atlantassa Arimori oli tyytyväinen
tiukan taistelun lopputulokseen.
(kuva: George Herringshaw)

Uran ehtoo  

Olympialaisten jälkeen moni asia muuttui Arimorin elämässä. Hän erosi Recruit teamista, jossa hänen harjoittelutovereinaan olivat olleet mm. Hiromi Suzuki ja Naoko Takahashi ja muutti pois Japanista. Koska hän oli uransa aikana harjoitellut runsaasti USA:ssa, ei ollut ihme, jos romanssin tynkääkin alkoi kyseisessä paikassa kehkeytyä. Monien japanilaisen pettymykseksi Arimori meni amerikkalaisen Gabriel Wilsonin kanssa naimisiin 14.1.1998 ja osti talon Boulderista, Coloradon vuorilta. Siellä oli oiva harjoitella ja niinpä Bostonissa keväällä 1999 hän oli ilmiömäisessä vedossa. Tuloksena oli kolmas sija mainiolla ajalla 2.26.39, minkä johdosta Arimori asetti tavoitteekseen Sydneyn olympiamaratonin vuonna 2000 ja kolmannen perättäisen olympiamitalin siellä. Tätä mahdollisuutta hänelle ei kuitenkaan koskaan suotu. Osakassa tammikuussa 2000 Lidia Simonin, Harumi Hiroyaman ja muiden vauhti osoittautui Arimorille aivan liian kovaksi ja hän raahautui täysin katkinaisena maaliin yhdeksäntenä ajalla 2.31.22. Tämä merkitsi olympiapaikan karkaamista taivaan tuuliin.

2.30 on osoittautunut viime vuosina Arimorille perin tiukaksi rajaksi maratonilla. Syksyllä 2000 hän juoksi reippaahkon alun (puolimatka 1.12.39) jälkeen New Yorkissa 2.31.12 ja vuonna 2001 hän voitti Cold Coastin maratonin Australiassa. Saman vuoden marraskuussa hän juoksi Tokissa 2.31.00, mutta tämän jälkeen ei hänestä ole kilpajuoksun muodossa juuri kuultu. Sitäkin enemmän hän on ollut julkisuudessa erilaisten hyväntekeväisyystempausten johdosta. Vaikka Yuko Aromori ei tehtaillut maratonilla kovia tilastotuloksia ainakaan nykyisiin naishuippumaratoonareihin nähden, on hän Lasse Virenin tapaan ollut aina kunnossa silloin kuin kovaa kuntoa on eniten tarvittu, olympiakisoissa.

Yuko Arimorin maratonit:
2:32:51 (6.) Osaka 28.1.1990
2:28:01 (2.) Osaka 27.1.1991
2:31:08 (4.) Tokio 28.8. 1991 MM-kisat
2:32:49 (2) Barcelona 1.8.1992 Olympiakisat
2:29:17 (1) Sapporo 27.81995
2:28:38 (3) Atlanta 28.7.1996 Olympiakisat
2:26:39 (3) Boston 19.4.1999
2:31:22 (9) Osaka 30.1.2000
2.31.12 (10.) New York 5.11.2000
2.35.40 (1.) Gold Coast Heinäkuu 2001
2.31.00 (10.) Tokio 18.11.2001

Lähteet:

Juoksija-lehden maratonkirja 1993.
Martin, D. E. & Gynn, R. W. H. 2000. The Olympic Marathon. The History and Drama of Sport´s Most Challenging Event. Human Kinetics.
Nakamura, K. 2000. Profile of Yuko Arimori, two time Olympic marathon medalist. http://www.iaaf.org/news/Kind=2/newsId=14227.html [30.1.2006]

Teksti: Z