Z'n Japanicorner

Barcelona 1992. Olympiamaraton. Koichi Morishita. Raasto. Nämä tekivät lähtemättömän vaikutuksen 18-vuotiaaseen raaston penikkaan, josta tuli loppu elämäkseen Japanifani.

Z'n Japanicornerissa pääset tutustumaan Japanin maratonkulttuuriin, maratoonareihin ja japanilaiseen raastoon.

Toshihiko Seko osa 1

Raasto.comin seitsemäntenä japanilaisena esitellään ehkä kaikkien aikojen legendaarisin japanilaismaratoonari ja kaikkien aikojen kovin harjoittelija, Toshihiko Seko.

Junioritähti

Toshihiko ”määräseko” Seko syntyi heinäkuun 15. päivänä Mien maakunnassa Melbournen olympiavuonna 1956. Syntyessään Toshihiko-poika painoi neljä kiloa. Hän oli perheen kolmesta pojasta nuorin, mutta hänestä tuli veljessarjan kovin raastaja. Jo lapsena Sekolla sanottiin olevan voimakas ”marenki”, häviämisen viha ja tämä luonteenpiirre tuli seuraamaan häntä koko hänen juoksijauransa ajan, minne hän ikinä menikin, missä hän ikinä raastoikin. Sekon isän mukaan pojan häviämisen viha oli sitä luokkaa, että edes koskaan tapellessaan hän ei itkenyt kyyneltäkään. Seko oli kivenkovaa graniittiakin kovempi.

Ensimmäinen urheilulaji, johon Seko hullaantui oli baseball. Niinpä nuoruudessaan hän itsekin pelasi tuota laiskojen miesten peliä, kunnes eräänä päivänä kiinnostui juoksemisesta. Tähän saattoi vaikuttaa se, että juoksu sopi raastajaluonteiselle Sekolle ylenpalttisen löysää baseballia paremmin, juoksussa nimittäin sai raastaa (toisin kuin baseballissa). Ei siis kulunut aikaakaan, kun Seko heitti baseball –hanskat lähimpään roskakoriin ja keskitti energiansa juoksuun. Tätä päätöstä hän ei totta vieköön tullut katumaan.

Lukioiässä Seko oli jo suoranainen kestävyysjuoksutähti. Hän voitti lukio-urallaan maan lukiomestaruuden miten tahtoi 800 metrillä ja 1500 metrillä. Jälkimmäisellä matkalla hän juoksi myös Japanin lukioennätyksen (3.53,3). Näiden saavutusten perusteella hän sai lempinimen ”kaibatsu”, hirviö. Monesta muusta japanilaisesta huippumaratoonarista poiketen Seko siis niitti mainetta radalla jo nuoresta pitäen.

Kuitenkaan koulussa Sekolla ei kulkenut yhtä hyvin kuin radalla, sillä rämmittyään lukion läpi hän pyrki yliopistoon, mutta ei läpäissyt pääsykokeita, mikä on Japanissa suuri häpeä sekä asianosaiselle itselleen, että hänen perheelleen. Niinpä Sekon vanhemmat lähettivät poikansa pois silmistään Yhdysvaltoihin, ensin Bostonin lähistölle ja sitten Etelä-Kalifornian yliopistoon, jossa he toivoivat Sekon opiskelevan ahkerasti ja näin paikkaavan vanhempiensa häpeää. Oppi ei kuitenkaan uponnut Sekon kaaliin Amerikan mantereellakaan ja edessä oli paluu kotiin maitojunalla kesällä 1976. Äkkiä entisen juniorilupauksen tulevaisuus ei näyttänytkään enää järin valoisalta.

Kun Seko palasi kotiin, hänen perheensä ja ystävänsä eivät olleet uskoa silmiään, sen verran pulskassa kunnossa poika oli. Lukioradoilla voittoja niittäneestä ”kaibatsusta” ei ollut enää tietoakaan. ”Amerikoissa porukka vain istuu ja syö kaiket päivät”, sanoi Seko puolustukseksi ylenpalttiselle turpoamiselleen. Koska poikaa ei sen paremmin juokseminen kuin opiskelukaan tuntunut kiinnostavan, Sekon vanhemmat lähettivät viimeisenä keinona poikansa Tokioon kuuluisan gurun ja ”poppamiehen” Kiyoshi Nakamuran luo oppiman kuria. Tämä tapahtuma muutti Sekon elämän.

Nakamuran oppilas

Sekolle kuria opettamaan palkattu Kiyoshi Nakamura oli kilpaillut itse nuoruudessaan kestävyysjuoksussa edustaen Berliinin olympiakisoissa vuonna 1936 Japania 1500 metrillä. Ennätyksekseen tuolla matkalla Nakamura oli juossut 3.56,8. Lopetettuaan juoksu-uransa hän oli erinäisillä bisneksillään kohonnut miljonääriksi. 1960-luvun puolivälistä saakka Nakamura oli myös valmentanut japanilaisia juoksijoita kaikilla matkoilla 100 metristä maratoniin. Suuresta omaisuudestaan huolimatta tämä vanhus toimi 1970-luvulla useiden kestävyysjuoksijoiden valmentajana Wasedan yliopistossa ja S & B foods –yhtiön juoksutiimissä. Nakamura lupasi Sekon vanhemmille, että viidessä vuodessa heidän pojastaan tulisi maailmanluokan maratoonari, johon Sekon isä totesi: ”ei tule mitään. Pojallani ei ole tarvittavaa henkistä asennetta maratoonariksi.” Kuinka väärässä Sekon isäpappa olikaan.

Seko muutti Nakamuran luo asumaan ja Nakamura alkoi koulia oppilastaan piinkovaan askeesiin. Nakamura uskoi valmennusmenetelmissään määrän, suorastaan eläimellisen määrän lakiin. Japanilaisten tuli harjoitella paljon muita enemmän, johtuen heidän muita huonommista fyysistä edellytyksistään, oli Nakamuran raaka periaate. Harjoitusleirillä, ”gasshukuilla” Nakamuran oppilaille eivät olleetkaan harvinaisia 50-80 kilometrin pitkät lenkit, kovavauhtiset ja ikuisuuksiin kestävät tempojuoksut ja 400 kilometrin harjoitusviikot (ks. raasto.comin kirjoitus japanilaisten maratoonareiden harjoittelusta). Amerikkalaiseen pullamössöelämään tottuneelle Sekolle tämä kaikki oli luonnollisesti täydellinen shokki ja niinpä hän kerran karkasi Nakamuran luota takaisiin kotiinsa, mutta vastaanotto siellä oli tyly: Sekon vanhemmat eivät päästäneet poikaansa sisälle, vaan soittivat Nakamuralle ja sanoivat: ”tee mitä parhaaksi näet, hän on sinun.”

Koska Sekolla ei ollut mitään muutakaan paikkaa mihin mennä, palasi hän nöyränä poikana takaisin Nakamuran luo ja alistui tämän askeettistakin askeettisempaan kuriin. Nakamuran opit eivät koskeneet vain juoksemista, vaan koko elämää. Hän vaati oppilailtaan täydellistä kuuliaisuutta. Hänen oppilaansa eivät tehneet eroa juoksemisen ja ei-juoksemisen välillä, vaan imivät Nakamuran oppeja itseensä kuin munkkiyhteisössä ikään 24 tuntia vuorokaudessa. Nakamuran oppilaat paitsi harjoittelivat tappavan kovaa, myös istuivat tuntikausia syventyneinä mietiskelyyn ja kuuntelivat mestarinsa suuriin filosofeihin ja eri uskontoihin pohjautuvia oppeja. Joka ilta Nakamura opetti oppilailleen Zen Buddhalaisuuden, Daruma-Taishi –nimisen Buddhalaisen munkin, Jeesuksen ja muiden suurten opettajien oppeja. Nakamura opetti valmennettavansa myös kunnioittamaan luontoa: ”vuoret, joet, tähdet, aurinko ja kuu ovat opettajianne”, tapasi Nakamura valmennettavilleen toistaa.

Vaikka Nakamuran oppilaat harjoittelivat säälimättömän kovaa, oli kestävyysjuoksusta Nakamuran mukaan silti 90 prosenttia henkistä. Hänen oppilaansa eivät pyrkineet vain juoksemaan kovaa, vaan myös kasvamaan ”puhtaaseen sydämeen” ja ”täydelliseen rauhaan”. Nakamura nimitti valmennusfilosofiaansa ”Zenhosoksi” tai ”Zenin kanssa juoksemiseksi”. Kun hänen oppilaansa juoksivat, he juoksivat täydellisen tyyneyden vallassa, oli harjoitus kuinka kova tahansa. Muinaisten samuraiden tapaan Zen oli heidän sydämissään ja mielissään ja ajan myötä he oppivat kontrolloimaan kehonsa jokaista tunnetta sekä ajatusta. He olivat kuin kiinteä perhe, joka pukeutui samalla tavalla, käytti samanlaista nyrhittyä hiusmallia, eikä ollut puhettakaan, että heillä olisi tyttöystäviä tai että he koskaan menisivät ulos kaljalle tai parille. Heidän luottamus mestariinsa oli niin vahva, että vaikka Nakamura olisi näyttänyt valkoista paperia ja sanonut sen olevan mustan, niin Seko kumppanit olisivat uskoneet sen todella olevan musta.

Alkuvaikeuksien jälkeen Seko sopeutui Nakamuran ”munkkiluostariin” kuin irvistys maratonille. Heidän oppilas-opettajasuhteestaan, ”shiteistä”, tuli läheisempi kuin isällä ja pojalla. Itse asiassa he olivat kuin pappi ja hänen oppilaansa. ”Kaikki minussa on muuttunut tavattuani Nakamura-sensein (mestarin)”, Seko sanoi. ”Se, että olen mikä olen, on täysin Nakamuran ansiota. Uskon kaiken mitä hän sanoo”. Alistutuminen ehdoitta Nakamuran fyysiseen ja psyykkiseen kuriin teki Sekosta ennen pitkää muiden (Nakamuran ryhmään kulumattomien) silmissä suorastaan epäihmisen, kuin koneen. Hän oli kuin munkki. Hänen harjoittelunsa ja koko elämää koskeva täydellinen kurinsa Nakamuran ikeen alla oli kuin armeijassa, paitsi että armeija oli siihen verrattuna lastenleikkiä. Seko omistautui täydellisesti juoksemiselle. Hän karaisi ruumistaan kovemmin kuin kukaan koskaan ja juoksemisen avulla hän löysi onnellisuuden elämäänsä. Asuttuaan ensimmäiset puoli vuotta Nakamuran ja tämän vaimon luona, sai Seko luvan muuttaa omaan asuntoon muutaman korttelin päähän mestaristaan. Samalla Seko alkoi jälleen pänttäämään oppia kaaliinsa läpäistäkseen yliopiston pääsykokeet ja tällä kertaa hän onnistui.

Maraton Zen

Koska Sekon koko elämä muuttui täysin hänen kohdatessaan Nakamuran, ei ollut ihme, että alussa ei juoksu ottanut kulkeakseen. Vähäisin muutos ei ollut se, että entisen mailerin Sekon tuli Nakamuran mielestä keskittyä maratonille. Näin Seko todella tekikin. Debyyttimaratonillaan vuonna 1977 Kiotossa hän kulutti aikaa 2.26.00, mikä ei vastannut alkuunkaan sitä työmäärä, mitä sen eteen oli tehty. Kuitenkin Sekon keho ja mieli alkoivat pikkuhiljaa mukautua nakamuramaiseen filosofiaan. Hänestä alkoi kehittyä vailla heikkouksia oleva maratonkone. Hänelle alkoi kehittyä
”jonetsu”, intohimo maratonia kohtaan. Hän pystyi puhdistaan mielensä yhä paremmin juoksemisen avulla. Hän alkoi kehittyä paitsi juoksija, myös ihmisenä.

Ensimmäinen merkki uudesta Sekosta nähtiin joulukuussa 1977 Fukuokan maratonilla, missä hän juoksi 2.15.01. Kun hän sitten vuonna 1978 hän juoksi ratakympin Tukholmassa 27.51.61, tiesivät kaikki sen minkä Nakamura oli tiennyt jo kauan: Sekosta oli tuleva eräs kaikkien aikojen suurimmista maratoonareista. Kuitenkin yksi waterloo oli vielä edessä. Kolmannella maratonillaan Ison Britannian Milton Keynesissä heinäkuussa 1978 Seko katkesi helteessä kuin riihikuiva korsi ja laahusti maaliin ajalla 2.53.17 kaukana hieman päälle 2.20 juosseiden Sohin veljesten, Hideki Kitan ja Kunimitsu Iton takana. Jatkossa moista katkeamista ei tulisi enää tapahtumaan.

Fukuokan maraton joulukuussa 1978 oli Sekon läpimurtojuoksu. Tuskaa halveksien hän jätti kaikki muut taakseen ja voitti ensimmäisenä japanilaisena sitten vuoden 1970 ajalla 2.10.21. Yhdessä juoksussa hän tiputti ennätyksestään lähes viisi minuuttia. Fukuokan voitto merkitsee japanilaisille niin paljon, että ei ollut ihme, että kyyneleet virtasivat pitkin Sekon poskia hänen kaartaessaan Fukuokan stadionille ensimmäisenä. Vihdoinkin hän oli noussut huipulle. Vihdoinkin S & B –elintarvikeyhtiön (ja Nakamuran) panostus Sekoon oli tuottanut tulosta. Huonosti eivät juosseet muutkaan japanilaiset, sillä Hideki Kita sijoittui toiseksi ajalla 2.11.05 ja Shigeru Soh oli kolmas (2.11.42). Tämän japanilaiskolmikon taakse jäivät niin Bill Rodgers, Leonid Moisejev kuin Waldemar Cierpinskikin. Tuon ajan maratonkuningas Rodgers janosi kuitenkin kostoa ja niinpä hän kutsui Sekon kotimaratonilleen Bostoniin seuraavaksi kevääksi. Lienee turha mainitakaan, että Seko ja Nakamura ottivat haasteen vastaan.

Tätä näkyä Seko oli valmis toistamaan kerta toisensa jälkeen

Bostonissa huhtikuussa vuonna 1979 Seko oli uransa siihen mennessä kovimman paikan edessä. Kolme päivää ennen kilpailua pidetyssä lehdistötilaisuudessa hän veikkasi voittoajaksi 2.07, mutta toisin kävi. Bostonin maratonilla aina 30 kilometrin paikkeilla sijaitsevalle Heartbreak Hillille saakka Seko ja Rodgers juoksivat rinta rinnan, kunnes Rodgers meni menojaan ja voitti ajalla 2.09.27. Seko juoksi 2.10.12, mistä hän ja Nakamura pystyivät vetämään vain yhdenlaisen johtopäätöksen: harjoittelu ei ollut vielä tarpeeksi kovaa. Asiaan oli kuitenkin tulossa muutos.

Muutoksesta kieli saman vuoden Fukuokan maraton, missä Seko otti toisen voittonsa valtaisassa kiritaistelussa Sohin veljesten kanssa. Ajat olivat komeat: Seko 2.10.35, Shigeru Soh 2.10.37 ja Takeshi Soh 2.10.40. Näiden tulosten valossa ei ollut ihme, että tämä kolmikko valittiin myös seuraavan vuoden olympiamaratonille Moskovaan. Siellä Sekon tavoitteena ei ollut mikään muu kuin voitto. Keväällä 1980 koitti kuitenkin Sekon (ja Sohin veljesten) uran suurin pettymys, sillä Japani päätti Yhdysvaltoja miellyttääkseen boikotoida Moskovan olympiakisoja. Niin sulkeutuivat olympiakisojen portit Sekon ja Sohin veljesten nenän edessä äärimmäisen tylyllä tavalla. Heidän auttanut muu kuin jatkaa valitsemallaan määrän tiellä kohti tulevia kisoja valtavasta henkisestä tuskastaan huolimatta. Nakamura lievitti Sekon pettymystä lukemalla oppilaalleen iltaisin tarinoita henkilöistä, jotka ovat päässeet yli vastoinkäymisistä. Tämä auttoikin ja Seko jatkoi armotonta harjoitteluaan.

Kesällä 1980 Seko hioi nopeuttaan juoksemalla 5000 metriä 13.30,9 ja 10 000 metriä heinäkuussa Tukholmassa 27.43.44. Hän oli elämänsä kunnossa. Harjoituksissa hän juoksi 20 kilometrin testijuoksun aikaan 57.40. Saman vuoden joulukuussa Seko oli kohtaava Fukuokan maratonilla Moskovan olympiakisoissa (kuten Montrealissa neljä vuotta aiemmin) kultaa vieneen Waldemar Cierpinskin. Tähän kohtaamiseen Seko suhtauti äärimmäisen vakavasti, sillä hän halusi edes jotain hyvitystä sille, ettei hän saanut juosta Moskovassa.

Seko harjoitteli syksyn Fukuokaa varten kuin eläin, kuin peto. Hän oli valmis. Tuntia ennen Fukuokan starttia Nakamura sanoi: ”Seko, on aika”. Seko vastasi: ”kyllä mestari”. Seko oli valtaisen keskittymisen vallassa. Seko oli kuin Zen. Kohtalon hetki oli lyönyt…

Jatkuu ensi kuun cornerissa…

Lähteet:

Hannus, M. 1981. Made in Japan. Seko. Juoksija 11 (6), 56-59.

Hannus, M. 1983. Fukuokan aikakirjat. Juoksija 13 (12), 28-31.

Ilmarinen, K. 1982. Mr. Nakamura. Juoksija 12 (8), 78-79.

Sandrock, M. 1996. Running with the Legends – Training and Racing Insights from 21 Great Runners. USA: Human Kinetics.

Teksti: Z