Tero Huttusen poimintoja

Tero Huttunen, tuo kaksi kertaa paralympialaisissa Suomen väreissä kilpaillut uimari, esittää oman raastomusalistansa.

1. Dream Theater - Images ang words

Eka kerran levyn kuultuani ajattelin, että miten joku voi soittaa noin hyvin ja muistaa esim. puolen tunnin kappaleen (nykyisin vetävät kolmenkin tunnin settejä) ulkoa. Mike Portnoy on mielestäni paras rumpali ja John Petrucci yksi kovimmista kitaristeista.

Osaan vieläkin kappaleet ulkoa melkein joka nuotilleen.

2. Queensryche - Operation mindcrime

Teemalevyjen kruunaamaton kuningas ja yksi hevin kulmakivistä. Geoff Taten upea ääniala nostattaa karvat vieläkin pystyyn. Kitaristi Chris De Garmon lähdön jälkeen bändi meni vähän pilalle.

3. Harem Scarem - Harem Scarem

Vaikka tämä levy (tai sen ilmestymisaikoina vielä C-kasetti) tuli silloin kuunneltua melkein puhki, ei tähän kuitenkaan koskaan kyllästy. Se toki aiheutti pienen tauon tämän levyn kuunteluun. Sukkisheavyn parhainta antia.

4. Helloween - Keeper of the seven keys part II

 Michael Kiske kuuluu mielestäni kolmen parhaan laulajan joukkoon. Levyltä löytyvät ikivihreät I want out ja Dr. Stein.

5. Bonfire - Fireworks

Levy polkaisee käyntiin kipakalla biisillä ´Ready 4 reaction`, eikä paljoa hiljennä tahtiaan senkään jälkeen. Toinen suosikki on `Champion`.

6. Metallica - Master of puppets

Alusta loppuun täyttä rautaa. Metallican tuotannosta voisi valita myös "mustan albumin".

7. Def Leppard - Hysteria

Legendaarista stadionrokkia.

8. Nation - Without remorse

Tässä on täydellinen levy, joka iski tajuntaan heti ensimmäisestä kuuntelukerrasta ja sen ekoista sävelistä. Kaikki biisit täyttä terästä, munakkaat saundit ja todella tiukkaa kepitystä ala Johnny Öhlin. Tätä levyä kuuntelin todella paljon tsempatessani itseäni vuoden 1996 Atlantan paralympialaisissa.

9. Loudness - Soldier of fortune

Japanin lahja maailmalle. Akira Takasaki ei tee sormistaan nakkikeittoa vaan soittaa uskomattoman nopeasti ja tarkasti. Espi murisee ja levylle saatiin laulamaan Michael Vescera, joka ei myöskään säästele äänijänteitään. Tätä ei koskaan kyllästy kuuntelemaan.

10. Strangeways - Walk in the fire

Def Leppardmaista sukkista, jossa Terry Brock pistää parastaan.

Sten poimintoja

Muutama pala tämän syksyn kirjosta. Kuten listasta näkyy, syksy on ollut aika iloinen, sillä keho on taas pienestä aikaa tarjonnut mahdollisuuden juoksu-urheilun harrastamiseen.

Slayer: Reign In Blood
Palanen trashmetallin ja punkin välimaastosta. Jeff Hannemanin ja Kerry Kingin soolot ovat mitä parhain osoitus siitä, miksei trashmetalli sooloja kaipaa. Maailma ei ole ollut sama tämän levyn jälkeen. Ei hyvässä, eikä pahassa. Hyvät synat.

Nine Inch Nails: Downward Spiral
Niittää, vaikka koneet pauhaa.

Pantera: Vulgar Display Of Power
Onkohan tällä jotain tekemistä raastamisen määritelmän kanssa?

AC-DC: Let There Be Rock
Eka oikea kokemus rockin pauloihin. Tähän taitaa liittyä ainoa oikea tarinakin. Sain tämän C-kasetille systerin silloiselta poikaystävältä. Vuosi oli 1978 ja mulla ikää 6v. Se kaveri oli hyvällä asialla. Kasetillinen vaihto-/tasavirtaa Iski silloin juuri niin kovaa kuin pitikin. Vasta tämän jälkeen tuli Diot sun muut. Levy on ollut taivaan hieno kokemus edelleenkin.

Hatebreed: Supremacy
Rouheaa laulantaa ja itseluottamusta tukevaa luennointia. Onneksi juostessa ei tarvitse kuunnella kuin junttaamista. Sitä on tässä tarjolla aimo laidallinen. Hyvät synat myös. Jakaako armoa? Ei. Kaivataanko sitä?

Testament: The Gathering
Tämä on listalla pitkälti Lombardon kannutuksen vuoksi. Testament käänsi uran loppupuolen kelkkaa trashistä dödön suuntaan. Ei olisi kannattanut, mutta hyvä veto silti vanhoilla päivillä.

Sitten siinä ja siinä lista:
Static-X: Wisconsin Death Trip
Levyllä on kivasti sanoitettu balladikin.
Queens Of The Stone Age: Songs for the Deaf
Tasapainoisempi kokonaisuus kuin edeltäjänsä.
Strapping Yound Lad: SYL
Gene Hoglandin rentoa rullausta ja Devin Townsendin puolidemonista vokalisointia. Kunnon ralleja kunnon kehittämiseen.
Testament: The New Order
Brutaalia meuhkaamista, Chuck Billyn ininä lämmittää aina vaan.
Fu Manchun koko tuotanto
Jokainen levy on samanlaista tasaista jurnutusta TV-lenkeille.

Passelit raastokipaleet juoksuun ja korvaaviin, niistäkin muutama poiminta:
Maj Karma: Raasto
Flogging Molly: The Seven Deadly Sins
Danko Jones: Home to Hell, Soul on Ice
Hatebreed: To The Threshold, Give Wings to My Triumph, Destroy Everything
Strapping Young Lad: Aftermath
AC-DC: Let There Be Rock
Faith No More: Cuckoo for Caca
Death Angel: Evil Priest
Mokoma: Takatalvi
Helmet: See You Dead
Static-X: Kill Your Idols
Slayer: Angel Of Death ynnä sikermä Jesus Saves ja Criminally Insane
Testament: Legions of The Dead
Nine Inch Nails: Burn, Somewhat Damaged, Happiness In Slavery
Notkea Rotta: 16 Kilsaa Kontulaan

Ukonmaanaho kuulee

J. Ukonmaanaho on innovatiivisesti listannut raastobiisien toplistansa viikko-ohjelmaan nivottuna.

Ma
A: Fear of the Dark (Iron Maiden). Pohjoisen kylmään ja pimeään aamuun lähtiessä kappaleen sanoitus ruumillistuu. Ehdottomasti yksi parhaista aamulenkki biiseistä.
Ip: Kovaa kiskoessa Toxicity (System of Down) laittaa kengän rullaamaan.

Ti
A:The Darkened Heart (Thrust Moment)
 Tiistai, aamuista pahin. Vaatii älämölöä Porilaiseen malliin.
Ip: A.D.I.D.A.S (Korn)
Tossu on isossa osassa juoksua, sekä Kornia:) Kappaleen sanoitus ei välttämättä kuvaa mitenkään urheilua, mutta "kokemus" on osoittanut, että on kappaleella jotain tekemistä pitkään leirillä olleeseen juoksijaan.

Ke
A: Master of Puppets (Metallica)
Omistettu saksalaiselle naapurille Ostiassa. (R.Savolaisen vaihtoehto on Ismo Alanko ja vi**u ku vi***taa, mäkijuoksu ei ilmeisesti kuulu lempiharjoituksiin?)
Ip: Run to the Hills (Iron Maiden)
Must homma ennen mäkitreeniä. Nyppylät pienenevät silmissä rautasella annoksella Maidenia.

To
A: Just like Heroin (Linkin Park)
Pitkän lenkin viimeisten kilometrien tunteiden kuvailija

Pe
A: Lying from You (Linkin Park)
Nyt tarttee jotain täytebiisejä. Mielikuvitus loppui...
ip: In Bloom (Nirvana)
Outkast teki In Bloomin pohjalta yhden menestysvideonsa. Kurtille terveisiä, ohitit juuri Elviksen tuottoisimpana kuolleena!! "  

Z:n lista

T antoi kirjoitusohjeeksi, että pitää esitellä 5-10 parasta levyä. Koska hyviä levyjä on niin paljon, en pysty rajaamaan niistä parhaimpia vain viiteen. Siispä esittelen mielestäni kaikkien aikojen 10 parasta levyä perusteluineen. Suluissa levyn ilmestymisvuosi.

1. Harem Scarem: Harem Scarem (1991)

Kanadalaisen Harem Scaremin kasarivaikutteista pehmo/sukkahousuheviä sisältävä debyytti on edelleen kaikkien aikojen paras levy. Mikään ei ole koskaan kolahtanut niin kuin tämä. Kuulin tätä levyä ekaa kertaa 29.12.1993 ja seuraavan 3 vuoden ajan kuuntelin sitä lähes joka päivä (armeijassa ei aina pystynyt). Vieläkään siihen ei ole kyllästynyt, vaikka enää sen kuuntelusta ei tulekaan samanlaista huumeen kaltaista vaikutusta (en tosin ole koskaan vetänyt huumeita) kuin 1000 ensimmäisellä kuuntelukerralla. Tällaisen levyn löytäminen 1990-luvulla oli poikkeuksellista, kun kyseinen vuosikymmen muuten oli kasarihevifanille synkkää aikaa grungen ja teknon jyrätessä.  

2. Def Leppard: Hysteria (1987)

Pop-metallin lyömätön eepos, jota äänitettiin neljä vuotta. Kaikki biisit silkkoja hittejä. Levyä on mielenkiintoista kuunnella kuulokkeilla, sillä niistä kuulee paremmin, että kitaristit Phil Collen ja Steve Clark eivät useinkaan soita samanlaista kitaramelodiaa, vaan molemmat vetävät joka biisissä omaa juttuaan. ”Run riot” –biisissä kuoroihin käytettiin 138 ääniraitaa, väitti joku.

3. W.A.S.P.: W.A.S.P. (1984)

Vuonna 1984 hevin kuuntelu meikäläisen kohdalla alkoi. Kyseisenä vuonna näet ilmestyivät mm. sellaiset 80-luvun hevin merkkipaalut kuin Dio:n ”The Last in Line”, Iron Maidenin ”Powerslawe”, Acceptin ”Balls To The Walls”, Kissin ”Animalize”, Scorpionsin ”Love at First Sting” ja Twisted Sisterin ”Stay Hungry”. Kuitenkin paras tuona vuonna ilmestyneistä levyistä oli ilman muuta W.A.S.P.:in debyytti. Siitä on huonoa biisiä turha hakea. Joka biisi on todella hyvä ja Blackien venyttävä ulvonta kruunaa kaiken. Kun vielä Blackiellä oli sirkkelinterät munissa, se joi verta pääkallosta, söi raakaa lihaa ja ”mestasi” lavalla naisen Tormentor-biisin aikana, oli 10-vuotias pojannassikka myyty. Levyä tulee edelleen kuunneltua epäsäännöllisen säännöllisesti.

4. Kamelot: Karma (2001)

Paras power-metal levy, joka sisältää ehkä parhaan hevibiisin koskaan, nopean, mutta niin melodisen ”Foreverin”. Casey Grillo polkee tuplabassareitaan kuin konekivääri ja tämän nakutuksen tahdissa kitarallaan sahaa Thomas ”nuoriveri” Youngblood. ”All you do in life comes back to you”, laulaa levyn nimibiisissä bändin norjalainen laulaja Roy Khan. Kaikki mitä elämässäsi teet (erityisesti pahat teot) joudut ennen pitkää, viimeistään kuolinvuoteellasi kohtaamaan, on levyn opetus. Tähän viisauteen voimme kaikki yhtyä.

5. Queensrÿche: Operation Mindcrime (1988)

Paras teemalevy, jonka tarina vankimielisairaalaan joutuvan anarkististin kohtalosta pitää otteessaan kerta toisensa jälkeen. Huonoa biisiä ei löydy tältäkään levyltä. Keskitempoista melodista heviä ehkä kaikkien aikojen parhaalla laulajalla Geoff Tatella höystettynä. On käsittämätöntä, että bändi, joka on luonut ”mindcrimen” kaltaisen hevin virstanpylvään, tekee nykyään sellaista paskaa kuin tekee.

6. Danger Danger: Screw It! (1991)

Kunnon kasari hardrockia. Tästä levystä tulee mieleen kesä 1992, jolloin tämän levyn biisejä hoilattiin kaverien kanssa erinäisiä kertoja kisareissuilla ja kisareissujen ulkopuolella. ”Beat the bullet”, ”I still think about you”, ”Crazy nites” ja ”Don’t blame in on love” ovat tarttuvuudessaan vertaansa vailla.

7. Dare: Out of the Silence (1989)

Melodistakin melodisempi. Aika lailla samantyylistä pop-metallia, kuin Def Leppardin Hysteria, pullollaan loputonta kuuntelua kestäviä biisejä. Loistava.

8. Nightwish: Wishmaster (2000)

Edelleen Nightwishin paras levy. Silloin bändi ei vielä veivannut nykyisen kaltaista hieman raskassoutuista junnausta, vaan biisit rullasivat laukkaavine tuplabassareineen eteenpäin kuin power-metaljuna. Silloin Nightwish yhdisteli vielä oopperalaulua ja power-metallia, sittemmin se on yhdistellyt oopperalaulua ja junttausmetallia.

9. Bonfire: Point Blank (1989)

Alusta loppuun silkkaa 80-luvun hard rockia, vain hard rockia, eikä mitään muuta kuin hard rockia. Alan klassikko. Erittäin tasainen biisimateriaali, mutta jos joku biisi pitää nostaa yli muiden, se on ”Know Right Now”. Yhteistä tälle aivan kuin muillekin Top 10 levyjen listalle on, että sillä ei ole ainoatakaan huonoa biisiä.   

10. Dream Theater: Images and Words (1992)

Paras ja ainoa proge-metal levy, jota oikeasti jaksaa kuunnella. Mike Portnoy on ehkä maailman paras rumpali, eikä levyä kuunnellessa voi olla ihmettelemättä, miten joku voi vetää sellaisia rumpukomppeja kuin Portnoy vetää. Nämä kaverit ovat todella kesyttäneet instrumenttinsa. Kuitenkaan biisien taso ei kärsi ylenpalttisesta teknisen taituruuden esilletuonnista. Levyn helmi on sen päättävä ”learning to live”.

Toomio sanoo

Itselleni musiikki ainakin on osa juoksua, vaikkei juoksemiseni nyt mitään valtaisaa vielä olekaan. Olenpa tässäkin hieman ”erilainen nuori” ja nimeän TOP-5 albumit ja TOP-5 juoksubiisit. Loppuun vielä tungen muutamia biisejä, joiden olemassaoloa en ymmärrä.

Aloitamme siis TOP-5 albumeista. En osaa niitä laittaa paremmuusjärjestykseen, vaan ne on vain viiden kärki. Ja kuten huomaatte musiikkimaku on tuonne raskaammalle ja progressiivisemmalle puolelle kallellaan.

Cry Of Love – Brother
Ameriikan herkkua eli oikein vimosen päälle rokkia. Yksinkertaista ja suoraa. Niin kuin juoksijan tie... Olipa ontuva vertaus. Kuitenkin potkii perseelle kuin pahimmat Rio De Raision miehet Raasto-cupissa.

Porcupine Tree – Deadwing
Kyllä tällaista autolla-ajomusaa saa hakea kirveen ja lampun kanssa, eikä löydy sittenkään. Pääpiru Wilson osaa tehdä hittibiisin joka ainoasta kipaleesta. Palaamme bändiin myöhemmin…

Symphony X – V
Ensimmäistä kertaa kun kuulin, tuumin mielessäni, että miten helvetossa voi saada noin paskan kitarasärön aikaiseksi? Kuitenkin kuuntelin väkisin levyä, kun ei armeijassa ollut piru vie muutakaan. Tämän myötä yhteiselomme oli taattu. Rumpu- ja kitarariffit takovat päähän hullun lailla. Tempomuutoksineen mahtavaa vauhtileikittelymusaa.

Opeth – Ghost Reveries
Monelle vähän turhankin jäykkää mättöä. Mutta meikäläiseen iskee hullun lailla. Jonkinlaista bänditaustaa omaavana myös miekkosten virtuoosimainen kepittely hypnotisoi sormet naputtelemaan milloin mitäkin pintaa neuroottiseen tahtiin.

Devin Townsend – Terria
Mieheltä olisi voinut valita oikeastaan levyn kuin levyn tähän. Valitsin tämän ehkä juuri siksi, että tällä levyllä on biisejä todella raskaasta todella poppibiiseihin. Niitä yhdistää yksi asia: Joka ainut biisi jää päähän soimaan.

Levyjä, jotka olivat lähellä päästä listalle:
Alice in Chains – Dirt
Amorphis – Tuonela
Anathema – Natural Disaster
Ark – Burn The Sun
Ayreon – The Human Equation
Blind Guardian – Nightfall In Middle-Earth
Deadsoul Tribe – A Murder Of Crows
Evergrey – In Search Of Truth
Helloween – Better Than Raw
Katatonia – The Great Cold Distance
Metallica – Kill ’em All
Muse – Absolution
Pain Of Salvation – 12:5
Queen – A Kind Of Magic
Sara – Saattue
Soilwork – Natural Born Chaos
Sonata Arctica - Ecliptica
Stam1na – Uudet kymmenen Käskyä
Stratovarius - Episode
Type O Negative – October Rust

Sitten tulee näitä juoksubiisejä. Myöskään ei missään järjestyksessä.

Anathema - Everything
Tässä on vaan se juoksuun lähtemisen riemu ja fiilis. Miettikää nyt, jumankavita, että tuulee ja lehtiä tippuu puista ja saa painaa niin perkeleesti johonkin alamäkeen.

Queen - Headlong
Muistan kuinka olin pikkupoikana pari kuukautta ihan myyty kun kuulin, että  Freddie Mercury on kuollut. Headlongia kuuntelin pienenä aina ennen kisaa ja hengitinkin kisassa sitten sen biisin tahtiin. Luulin, että siinä on jotain "voimaa".

Queens Of The Stoneage - Go With The Flow
Nimenomaan semmonen reippaan lenkin biisi. Vähän sienimömmöissä tehty, mutta kyllä se vauhtia antaa. Biisi, ei sienet.

Porcupine Tree - Arriving Somewhere But Not Here
Tämä menee samaan kastiin kuin Anatheman Everything. En ymmärrä, miten Wilson on noin julmetun nero näiden biisien kanssa. Antaa olla.

Opeth - The Grand Conjuration
Maailman pahin biisi videota myöten. Mummot töissä vähän pelästyy kun mun kännystä tää alkaa soimaan. Kuunnelkaa videon kera niin tiedätte mistä puhun

Loppuun kevennykseksi pari biisiä, ehkä jopa esittäjää, jotka olisi saanut jättää tekemättä:
Paula Koivuniemi – Mä kuuntelen Tomppaa
Shania Twain – Koko tuotanto
The Corrs – Koko tuotanto
Ultra Bra – Koko tuotanto
James Blunt – You’re Beautiful
Alanis Morrisette – Kaikki
Slayer – suurin piirtein kaikki.
Green Day – Nahkasta musiikkia.

Teppo Syrjälän poiminnat

1. Jussi Syren & Groundbreakers: Heartagrass

- Kaverit loihti HIMin laahaavista biiseistä taidetta. Askel joka tahdille, niin kyllä kulkee. Ei mitään leirinuotio-kitarointia.

2. Lauri Tähkä ja Elonkerjuu: Maailma on renki

- Pohjanmaalta ja Teuvalta on aina tullut kovia jätkiä.

3. Niko Ahvonen: Painovoimaa vastaan

- Ahvosen debyytti ja edelleen paras kokonaisuus. Sadetta saadaan, mutta aurinkoa otetaan - sanoi Talasjoki Afrikassa.

4. Pelle Miljoona Oy: Moottoritie on kuuma

- Pelle ja Andy "laulaa" duettona: "Olen kaunis!". Olis pitänyt nähdä livenä. Juokse villi lapsi!

5. Dingo: 20 suosikkia

- Ainoa Dingo-levy joka hyllystä löytyy. Olli Toivola-lookalike Neumann on sanoittajien kuningas: "Minä ymmärrän sua, sinä ymmärrät mua - se on jotain!"

Näyttääs vähän suomipoppipainotteiselta. On se kumma ettei ulkomailla osata.

Epäluuloisille näytöksi, että Dingollakin raastetaan (kuva: Janne Ukonmaanaho):

Top-vitosten laatiminen parhaimmista levyistä on muuten harvinaisen raastavaa puuhaa. On sydäntä särkevää tehdä listaa, jolta ei löydy esimerkiksi Neil Youngia, Iron Maidenia tai Alice Cooperia. Onkin selvä, että nämä viisi alla mainittua olisi helppo korvata viidellä muulla loistokkaalla teoksella ilman mutinoita. Kenties nämä valitsin sen takia, että ne vieläkin löytävät kerta toisensa jälkeen tiensä soittimeeni.

Led Zeppelin: IV
Yksi on, ja tulee todennäköisesti aina olemaankin, ylitse muiden. Kaikkien aikojen paras ja puhdasäänisin heavy rock laulaja Robert Plant on parhaimmillaan, Jimmy Pagen riffit ovat kuin toisesta ulottuvuudesta ja ”Bonzo” rummuissa iskee kuin viimeistä päivää. Ja tuskin levyn arvoa alentaa jos siltä löytyy kaikkien aikojen paras biisi Stairway to Heaven. Kauniin rauhallisesti alkava, melodialtaan upea ja Pagen sooloon huipentuva kahdeksan minuutin veto ei jätä selittelyille sijaa. Ja silti vielä samalle levylle on upotettu sellaiset mestariteokset kuin Rock and Roll ja Black Dog. Uskomatonta.

Big Brother and The Holding Company: Cheap Thrills
Tämän lähes 40-vuotta vanhan mestariteoksen nimi saattaa joitakin hämätä. Vokaaleista ei nimittäin vastaa sen vähäpätöisempi tapaus kun paras naislaulaja ikinä, Janis Joplin. Samanlaista antaumusta ei keneltäkään muulta yksinkertaisesti voi löytyä jolla JJ vetelee menemään. On siinä hieman aineissa pitänyt neidin olla, mutta who cares kun jälki on tämänlaista. Piece Of My Heart ja Summertime ovat biisejä, jotka jäävät iäksi elämään. Tunnustusta ansaitsee silti bändikin mahtavalla vireellään.

Guns ’N Roses: Appetite For Destruction
Vaikka Gunnarit eivät muuten aivan sinne kirkkaimpaan kärkeen parhaimpien yhtyeiden kohdalla yltäisikään, on tälle yhtyeen levylle onnistuttu puristamaan sellainen kavalkaadi loistavia biisejä ettei tosikaan. Paradise City ja Welcome to the Jungle ovat levyn ehdottomat helmet. Kuulin jonkun teinin kerran kehuvan Anttiruiskun uusinta sanoin “tällä levyllä ei ole yhtään huonoa biisiä”. Anasta viis, mutta sen kommentin voin itse allekirjoittaa täysin sydämin tämän levyn kohdalla.

Deep Purple: Machine Head
Vuoden takaisesta upeasta keikasta viisastuneena ei enää tällaista listaa ilman Purplea. Ja mikä olisikaan parempi valinta kuin Machine Head. Vaikka Smoke on the Water saattaisi ollakin, loistokkuudestaan huolimatta, hieman kulunut, se on vasta alkusoittoa. Oikeastaan levyn kovin raita taidetaan iskeä heti keulaan Highway Starin muodossa – ja niille, jotka eivät olleet vuosi sitten kuulemassa bändiä livenä, niin tämä jos jokin toimi! Machine Headilla nuori Gillan on elämänsä vedossa ja Blackmoren riffit kruunaavat mestariteoksen.

Led Zeppelin: II
Kerta kiellon päälle, onhan kyse sentään yhdestä kaikkien aikojen parhaimmasta bändeistä. Oli Whole Lotta Loveen sitten lainattu vaikutteita Willie Dixonilta tai ei, sisältää se kenties musiikin historian upeimman kohdan rumpujen hi-hatin jälkeen biisin ampaistessa todelliseen lentoon. Ja kyllä, playbackilla on soiteltu ”muutamaan” kertaan. Todellinen riffien riffi pomppaa ilmoille kuitenkin kuudennessa raidassa Living Loving Maid, joka on myös eittämättä yksi bändin kovimmista vedoista.

Bubbling under:
Pink Floyd – Dark side of the moon
Led Zeppelin - I
Beatles – Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band
Bruce Springsteen – Born to Run
Neil Young: Harvest"